Allan Hjeltin (1885-1945) menestyksekäs liikemiesura ja elämä nivoutuvat vahvasti maamme teollisuuteen ja modernin Helsingin syntyyn. Hjelt oli tunnettu mesenaatti eturivin taiteilijoille, muotoilijoille sekä arkkitehdeille. Lisäksi hänen roolinsa oli merkittävä kun hankittiin sotatarvikkeita talvi- ja jatkosodan aikana.
Kirjoittamani elämänkerta joka nyt ilmestyy suomeksi vie lukijansa jännittävälle matkalle Allan Hjeltin vanavedessä. Hjelt teki aikoinaan yhden maamme taloushistorian suurimmista kaupoista silloisen Gutzeit-yrityksen kanssa ja toimi pitkäaikaisimpana kunniakonsulina Italiassa. Hänen ystävyytensä arkkitehtien Eliel Saarisen ja Alvar Aallon kanssa on muovannut Helsingin keskustan nykyisen kaltaiseksi. Allan Hjeltin yleishyödyllinen toiminta oli laajaa ja toisen maailmansodan aikana hän neuvotteli vientiluottoja Suomelle liittoutumattomassa Sveitsissä.
Allan Hjelt 1940-luvun alussa suojeluskunnan unformussa vuosimallia 1934
Karismaattisen Allan Hjeltin kiehtovaan elämään perehtyminen on ollut sekä jännittävää että innostavaa. Tuntuu kuin hänen 59 vuoden mittaiseksi jääneeseen taipaleeseensa olisi mahtunut viisi erilaista elämää.
Kuvia Allan Hjeltin elämän varrelta. Lähteet: Helsinkikuva.fi sekä yksityisarkistot
Oli kiehtovaa oppia tuntemaan Allan Hjelt ja hänen perheensä, vaikka hänen elämästään ja urastaan onkin ehtinyt kulua jo aikaa. Allanin poika Bo Hjelt, jonka aloitteesta tämä kirja syntyi, muistuttaa kovasti isäänsä.
Bo Hjelt Tukholmassa 2020 Kuva : Matias Uusikylä
Kun tapasin Bon ensimmäistä kertaa, hän kertoi minulle asuvansa aina Hotelli Marskissa Mannerheimintiellä silloin, kun hän vierailee Helsingissä. Myöhemmin kävi ilmi, että myös Allan oli asunut tuossa samassa talossa, joka nykyään toimii hotellina.
Olen ollut etuoikeutettu saadessani tavata Bon perheenjäseniä, sukulaisia, ystäviä, työtovereita ja liiketuttavia. Monet heistä ovat ihmisinä tavattoman mielenkiintoisia – myös Bon lapsenlapset. Olen saanut kuulla monenlaisia, usein dramaattisiakin elämäntarinoita. James H. “Shamus” Magillin eli Allanin Gunvor-tyttären puolison tapasin 1990-luvulla yhdellä hänen Suomen-vierailuistaan, jolla hän kaipasi apua hopealeimojen tulkinnassa. Hän kertoi virheettömällä suomen kielellä olevansa kotoisin Englannista ja naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Kun hän tajusi minun olevan ruotsinkielinen, hän vaihtoi saman tien keskustelukieltä. James H. Magill oli toiminut Suomessa muun muassa liittoutuneiden valvontakomission jäsenenä toisen maailmansodan jälkeen sekä ystävystynyt niin Urho Kekkosen kuin marsalkka Mannerheimin kanssa. Mieleeni kohosi muisto hänestä, kun työstin tätä kirjaa kolmekymmentä vuotta tapaamisemme jälkeen.
Shamus Magillin ja Urho Kekkosen ystävyys kesti 1930-luvulta aina UKK:n kuolemaan saakka. Kuvat yksityisarkistosta
Haluan osoittaa lämpimän kiitokseni Bo Hjeltille, joka on tämän kirjahankkeen isä. Tässä kiehtovassa työssä minua ovat tukeneet perheeni lisäksi monet läheiset ihmiset, kuten Maria Gunnarsson ja Ulla Nyberg. He ovat pidelleet lukuisia lankoja käsissään. Matias Uusikylää valokuvasi kirjaan kuvia ja suunnitteli sen ulkoasun, kun puolestaan Bernt Morelius ja Einar Lyth lukivat ja kommentoivat käsikirjoitusluonnoksia. Joel Sjögren avusti minua sotilaallisia kunniamerkkejä koskevissa tiedoissa, kun taas historiantutkija Aapo Roselius tarkasti tekstini ja editoi sitä. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä osoitan kiitokseni Rurik Holmbergille, joka on tukenut työtäni sen kaikissa vaiheissa ja auttanut minua luotsaamaan tämän kirjoitusurakan satamaan.
Purjehtiminen oli Allan Hjeltille tärkeä vapaa-ajan harrastus. Siksi tuntui luontevalta otsikoida hänen elämänvaiheitaan kuvaavat kirjan jaksot purjehdustermein.
Suomenkielisen laitoksen kustantaja on Mistake Media ja se julkaistaan viikolla 41.
Peter Nyman haastattelee kirjailijaa Akateemisen Kirjakaupan Kohtauspaikalla keskiviikkona 17.marraskuuta klo 17.00.
AlfaTVllä esitetään 27. lokakuuta dokumentti Allan Hjeltistä.
Lontoon Royal Academy of Artsissa esitellään ensimmäisen kerran yli sataan vuoteen Englannin maaperällä kansallistaiteilijamme Helene Schjerfbeck (1862-1946). Näyttely on toteutettu yhteistyössä Kansallisgallerian ja Ateneumin kanssa. Näyttelyn saaminen näin keskeiseen instituutioon, tässä taiteelle keskeisessä metropolissa, on suuren työn ja suhdetoiminnan kaunis hedelmä. Siksi olisi mukavaa, että mahdollisimman moni kaupungissa vieraileva kävisi näyttelyä katsomassa. Vastaavaa kattausta ei liene odotettavissa missään päin maailmaa ihan lähitulevaisuudessa.
Schjerfbeck on vuosikymmeniä ollut taidemyynnin huipulla niiden harvalukuisten suomalaisten kärkinimenä, joista myös kansainvälisesti ollaan kiinnostuneita. Lontoossa pidetyissä huutokaupoissa on myyty hänen viisi kalleinta teostaan vuosien 1990-2015 aikana. Niistä kallein on pienikokoinen (55 x 66,5 cm) Tanssikengät, joka nuijittiin toukokuussa 2008 lähes 3,5 miljoonalla eurolla. Schjerfbeck on Suomen taiteen yksinäinen johtotähti, erittäin ajankohtainen taiteilijapersoonana, jonka traagisesta elämästä on tekeillä ensi vuonna ensi-iltansa saava elokuva.
Kaksi Mariaa
Taiteilijan ura alkoi ikävällä tavalla hänen pudottuaan rappusilta ja murrettuaan lonkkansa nelivuotiaana. Onnettomuudesta johtuen hän ontui koko ikänsä, mutta se myös ohjasi hänen ammatinvalintaansa. Pitkänä toipilasaikana hänen isänsä Svante nimittäin hankki Helenille piirustusvälineet piristykseksi. Jo yksitoista-vuotiaana lahjakas Helene lunasti paikkansa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vapaaoppilaana, taiteilija Adolf von Beckerin nähtyä hänen töitään. Akateemiset opinnot sujuivat kuten siihen aikaan oli tapana, kopioiden muiden taiteilijoiden teoksia ja joskus vaihteluna eläviä malleja luonnostellen. Vuonna 1877 hän siirtyi Adolf von Beckerin oppiin, jossa hän harjoitteli öljyvärimaalaustekniikkaa ja maalaamaan muistikuvien perusteella. Helene Schjerfbeckin isän kuoltua, hänen ollessaan teini-ikäinen, opinnot etenivät apu-rahoin ja vapaa-oppilaspaikkojen turvin.
Helene Schjerfbeckin voitettua senaatin palkinnon teoksellaan Haavoittunut sotilasvuonna 1880, hän pystyi jatkamaan opintojaan ulkomailla ja matkasi Pariisiin. Ranskaan hän palasi aika-ajoin uransa aikana. Pariisissa hän tutustui muihin taiteilijoihin kuten Marianne Priendelsbergeriin ja Maria Wiikiin. Marianne Priendelsberger kutsui hänet St. Ivesin kylään Cornwalliin. Helene inspiroitui St. Ivesin valosta ja maalasikin siellä Toipilas-nimisen teoksen vuonna 1888, joka asetettiin esille Pariisin Salonkiin. Helene Schjerfbeckillä oli myös 1890-luvun lopussa pari näyttelyä Lontoossa. Hän joutui kuitenkin rahojen loputtua palaamaan äitinsä helmoihin Helsinkiin.
Toipilas vuodelta 1888, joka on maalattu St.Ivesin kylässä Cornwallissa
Hän opetti suuren osan 1890-lukua Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja matkasi sen myöntämien apurahojen turvin mm. Pietariin ja Wieniin opintomatkoille. Työ toi hänelle tasaisen tulon, mutta rajoitti hänen maalaamistaan. Lisäksi hänen terveytensä reistaili ja pakotti sairaslomille. Vuonna 1902 hän erosi terveydellisistä syistä työtehtävistään ja muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Siellä hän asui ja työskenteli vointinsa mukaan äitinsä Olgan hoitajana. Hyvinkäältä käsin hän piti yhteyttä taiteilijoihin ympäri maailman, luki taidejulkaisuja ja kirjoja sekä kävi taidenäyttelyissä Helsingissä. Vuonna 1913 Gösta Stenman niminen toimittaja ja taidekauppias osti hänen töitään. Seuraavana vuonna Stenman jo toi Helenille muiden taiteilijoiden teoksia inspiraatioksi ja kehotti häntä asettamaan teoksiaan näyttelyihin. Gösta Stenmanista tulikin Schjerfbeckin pääasiallinen galleristi ja läheinen ystävä elämän loppuun saakka. Vuonna 1915 Helenin elämään astui vielä toinen mies, metsänhoitaja Einar Reuter. Helene ja Reuter aloittivat kirjeenvaihdon. Vaikka Reuter oli Heleniä parikymmentä vuotta nuorempi, taiteilija lienee elätellyt suhteen syvenemistä. Hän jopa maalasi muotokuvia Reuterista. Kun Einar Reuter kihlasi toisen naisen Helene sairastui järkytyksestä ja joutui viettämään monta kuukautta tammisaarelaisessa sairaalassa.
Nyt esillä olevassa näyttelyssä teokset ovat esillä kolmessa salissa toisen kerroksen The Gabrielle Jungels-Winkler Galleries-osassa museota. Ensimmäisessä salissa on osittain esillä Schjerfbeckin nuoruusajan töitä sekä muutamia maalauksellisia kohokohtia hänen uraltaan.
Toipilas-niminen teos, joka on maalattu varhaiskeväällä 1888 St.Ivesin kylässä Cornwallissa, hehkuu värejä ja ennen kaikkea valoja ja varjoja. Siinä lakanaan kääriytynyt tyttö pitelee hentoa oksaa. Maalausta voidaankin pitää vertauskuvallisena Helene Schjerfbeckin terveydentilaa ajatellen. Suomen taideyhdistys osti tämän teoksen Pariisin salongista samana vuonna kun se valmistui. Nykyään teos kuuluu Ateneumin kokoelmiin.
Äitini (Olga) lopullisessa versiossa vuodelta 1909. Se on maalattu Whistlerin tapaan. Maalaus on tällä hetkellä kallein Suomessa huutokaupattu teos (875.000 euroa)
Suurikokoinen Äitini-teos, joka kuvaa taiteilijan äitiä Olgaa. Näyttelyssä siitä on esillä kaksi eri versiota. Toinen jossa Olga on viistosti katsojaan nähden ja se lopullinen teos, joka on maalattu James McNeill Whistlerin tapaan vuonna 1909. Tämän teoksen vaiheisiin liittyy mielenkiintoinen tarina. Eräs henkilö osti tämän kyseisen maalauksen kotimaisesta huutokaupasta 1970-luvun lopussa ja maksoi siitä 100.000 markkaa. Hinta oli ensimmäinen 100.000 markan rajapyykin saavuttanut teos. Joten myyntitapahtuma päätyi lehtien otsikoihin – mikä lienee myös häirinnyt ostajan mielenrauhaa. Nautittuaan maalauksesta vuosia hän toimitti sen vuonna 2001 helsinkiläiseen huutokauppakamariin, jossa tuolloin työskentelin. Äitini-maalaukselle asetettiin tuolloin maamme mittaluokassa ennätyksellinen kahden miljoonan markan lähtöhinta. Lopullinen myyntihinta oli 5,8 miljoonaa markkaa eli noin 875.000 euroa. Nykyrahaan suhteutettuna hinta on noin 1,25 miljoonaa euroa. Tilastollisesti se komeilee yhä kalleimpana kotimassa myytynä teoksena. Miljoonan euron rajapyykki on siis yhä virallisesti maassamme rikkomatta. Sitä odotellessa voidaan kuitenkin todeta, että tässä tapauksessa ostaja oli tehnyt aivan loistavan investoinnin. Hän oli ostanut kärkitaiteilijan huipputeoksen hetkellä, jolloin kaupan hintaa lähinnä hämmästeltiin. Runsaassa kahdessakymmenessä vuodessa teoksen rahallinen arvo oli kuitenkin moninkymmenkertaistunut. Kuten kaikessa tämän tyyppisessä kaupankäynnissä, myös osto- ja myyntiajankohdalla on hinnan ohella suuri merkitys siihen miten kannattavaksi investointi osoittautuu. Teos kuuluu nykyään yksityiskokoelmaan josta se on lainattu tätä näyttelyä varten.
Toinen sali näyttelyssä on pyhitetty Schjerfbeckin omakuville. Ne levittyvät kronologisena nauhana seinille ja antavat katsojan mielikuvitukselle mahdollisuuden punnita niissä tapahtuvaa rajua muutosta. Ensimmäiset omakuvat ovat klassista maalaustaidetta ja rivistöä edetessä maalaukset pelkistyvät ja modernisoituvat. Viimeiset omakuvat ovat jo niin dramaattisia, että henki salpautuu ja niiden katseleminen voi tuottaa tuskaa.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Kolmas ja viimeinen sali oli koottu pienistä kokonaisuuksista. Joukossa oli asetelmia sekä mm. Hälytys-niminen teos, joka kuuluu Helen Schjerfbeckin Tammisaaren ajan tärkeimpiin teoksiin. Tämä maalaus huutokaupattiin Lontoossa vuonna 2003 runsaan 900.000 euron hintaan.
Punaisia omenoita-astelma, joka kuuluu nykyään Ateneumin kokoelmiin
Taidetakomo Orno Konstsmideri perustettiin 1.5.1921 August Villehard Widénin, G.F Rosenbergin ja E.Lagerqvistin toimesta Wladimirinkatu 21 (nykyinen Kalevankatu). Nimi Orno tarkoittaa ”minä koristan” ja se toimii yhtä hyvin suomeksi ja ruotsiksi. Taidetakomo tuotti aluksi portteja, ovia, sisävalaisimia sekä talojen numerolyhtyjä. Pienemmässä määrin yritys tuotti myös katuvalaisimia.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Aluksi työtä tehtiin omistajien ja yhden palkatun työntekijän voimin hyvin pienikokoisessa pajassa, joka oli noin 30 neliötä. 1930-luvulla yritys sijaitsi Helsingin keskustassa Uudenmaankadulla ja työntekijöitä oli parikymmentä. Yksi perustajista A.V Widén oli valmistunut Taideteollisesta keskuskoulusta metallinkäsittelylinjalta ja hän hallitsi hyvin mm. siselöinnin. Hän oli työskennellyt aiemmin Koru Oy:ssä ja muotoili ainakin joitain valaisimia Ornolle itse. G.F Rosenberg hoiti pääasiassa taloushallintoa ja kolmannen osakkaan E. Lagerqvistin panos yrityksen päivittäiseen toimintaan oli vähäinen. Perustajakolmikko näki 1920-luvun talouskasvun myötä mahdollisuuden kasvuun, koska takomotuotteiden kysyntä oli suurta. Taidetakomon aikaisista töistä tiedetään yrityksen valmistaneen Atlas-pankin (Mikonkadun ja Yliopistokadun kulmassa) pääsisäänkäynnin sisäovet kun taas ulko-ovet tulivat Taito Oy:stä. Sitä mukaa kuin sähköistäminen eteni kasvoi valaisinten kysyntä. Mm. Kuopion Musiikki-Fazerin kaikki valaisimet tulivat Ornolta. Tämän aikaisista tuotteista ei ole olemassa varmaa dokumentointia.
Vuonna 1936 Stockmann tuli mukaan enemmistöomistajaksi ja yrityksestä tehtiin osakeyhtiö. Siitä alkoi voimakas kehitystyö ja tehdas siirrettiin vuonna 1937 Keravalle siellä toimineen Keravan Puusepäntehtaan tiloihin. Yrityksessä nähtiin mahdollisuus laajentaa omaa tuotantoa. Esikuvana lienee ollut Nordiska Kompaniet-tavaratalo Tukholmassa, joka oli menestyksekkäästi myynyt omaa tuotantoa, niin huonekaluja kun valaisimiakin. Valaisinten suunnittelu siirtyi tavaratalon yhteydessä toimineeseen piirustuskonttoriin. Ensin käytettiin ulkopuolisia suunnittelijoita ja vuodesta 1942 mallit syntyivät tavaratalon piirustuskonttorissa palkattujen suunnittelijoiden toimesta. Suunnittelijat matkasivat Ruotsiin ja Keski-Eurooppaan ammentamaan ideoita. Perinteiset kattokruunut hylättiin ja oma, viimeisimpien trendien mukainen mallisto, asetettiin esille tavaratalon neljänteen kerrokseen.
Tätä kirjoitusta varten olen haastatellut Keravan museonjohtajaa Leena Karttusta ja Design-historian harrastajaa, Helsingin yliopistolla vaikuttavaa Juri Mykkästä. Heiltä ilmestyy pian kirja yhteistyössä tutkija Hannele Nymanin kanssa. Kirja kertoo kattavasti Ornon historiasta. Kirjaprojektia varten he ovat käyneet läpi runsaasti arkistomateriaalia ja haastatelleet tehtaan entisiä työntekijöitä. Vanhimmat haastattelut ovat jo 1970-luvulta. Ornon arkistot ovat siirtyneet Thorn-Lightingilta Keravan museolle. Lisäksi Lisa Johansson-Papen perilliset ovat lahjoittaneet museolle materiaalia, jota käytetään tutkimuksessa. Valaisinkokoelman perustana on Keravan museon kokoelmat.
Seuraavat muotoilijat ovat vaikuttaneet yrityksen kehitykseen:
Gunilla Jung (1905-1939)
Oli Ornon ensimmäinen varsinainen valaisinsuunnittelija freelance-pohjalta vuosina 1936-39. Jung oli opiskellut Taideteollisuuskeskuskoulussa graafisella osastolla sekä tehnyt metalli-alan opintoja. Hän sai varsin nopeasti, osin isänsä suhteilla, suunnitella hopeaa sekä valaisimia eri kohteisiin. Gunilla Jungin isä oli arkkitehti Bertel Jung ja hänen serkkunsa oli tekstiilitaiteilija Dora Jung, jonka isä oli Walter Jung. Ornolla hän suunnitteli lyhyen elämänsä aikana uuden malliston, mutta valitettavasti näiden dokumentointi on ollut vähäistä. Nykyään niiden tunnistamista vaikeuttaa se, ettei Orno yleensä markkinoinut valaisimia Jungin nimellä. Ennen sotia Ornolle suunnittelivat valaisimia myös Bertel Lindholm ja Gunnel Gustavsson (Nyman) – on mahdollista että ainakin osa tuotteista on luotu yhteistyössä heidän kanssaan. Gunilla Jung suunnitteli mm. Ravintola Savoyn, Eliten ja Kaivohuoneen valaistuksen.
2004 1930-luku GJ
1930-luku GJ
1939 GJ
Gunilla Jung Karhula 1930-luku
Lisa Johansson-Pape (1907-1989)
Lisa Johansson-Pape oli vuodesta 1937 suunnitellut huonekaluja Keravan puusepäntehtaalle ja siirtyi sieltä Gunilla Jungin kuoltua valaisimia suunnittelemaan kokopäiväisesti Ornolle. Johansson oli tehtaan ensimmäinen kuukausipalkkainen suunnittelija ja hän tunsi hyvin Gunilla ja Dora Jungin. Suunnittelussa hän jatkoi aluksi Jungin linjoilla ja tuli tunnetuksi käyttäessään korvikemateriaaleja ja Gunilla Jungin muotoilemia kupuja valaisimissaan. Lisäksi hän teki yhteistyötä tekstiilitaiteilijoiden kanssa uudenlaisten kupujen luomiseksi. Lisa Johansson osoittautui hyvin lahjakkaaksi muotoilijaksi, jonka tärkein lähtökohta suunnittelulle oli, miten luoda hyvää valoa ajan ihanteiden mukisesti. Vuonna 1945 tyttären syntymän jälkeen, hän lisäsi nimen Pape sukunimensä liitteeksi. Sota-ajan jälkeen Johansson-Papen tyyli muuttui entistä yksilöllisemmäksi, pelkistetymmäksi ja vielä funktionaalisemmaksi. Puu vaihtui metalliin ja lasiin. Myös muovista syntyi valaisimia. Valaisimet poikkesivat edukseen ruotsalaisista ja keskieurooppalaisista ajan tuotteista. Lisa Johansson-Pape sai myös palkintoja valaisimistaan. Milanon Triennaalessa vuonna 1951 hänet palkittiin Suppilo-
Dora Jung ja Lisa Johanson-Pape vuonna 1966
valaisimistaan ja 60-luvulla Pagodi-valaisimista. Muita tunnettuja Johansson-Papen valaisimia ovat ”Kulmikkaat sipulit”- ja Ihanne valaisinperhe , josta käytetään Senaattori nimeä. Tämän nimen valaisin tosin sai vasta 1980-luvulla kun sellainen oli presidentti Urho Kekkosen työpöydällä Tamminiemessä. Senaattoreissa näkee hyvin Johansson-Papen kyvyn varioida, koska niitä on valmistettu messinkijalkaisina, alumiinijalkaisina, ylellisellä nahkapunoksin koristelluilla jaloilla sekä matalalla messinkilaatalla että marmorisella jalkalaatalla (kevätmessuille vuonna 1954). Senaattori valaisinperhettä mainostettiin suunnittelijan nimellä.
1950-luku LJP
Ihanne/Senaattori LJP
1950-luku LJP
1950-luku LJP
1950-60-luku LJP
3061 LJP
1950-luku LJP
1960-luku LJP
LJP
1950-luku LJP
3049 LJP
1304 LPJ 1950-luku
Lisa Johansson-Papen aikana suunnittelumateriaalia säilytettiin huolellisesti ja siitä syystä on olemassa laaja dokumentointi ja paljon kuvia. Lisa Johansson-Pape oli varsin ahkera suunnittelija. On arvioitu, että hän suunnitteli mallin joka toinen päivä. Arkistomateriaaliin, valokuviin ja piirustuksiin Johansson-Pape on tehnyt merkintöjä, joiden avulla on mahdollista muodostaa kokonaiskuva Ornon muotoilijoiden tuotannosta.
Yki Nummi (1925-1984)
Kiinassa suomalaiseen lähteyssaarnaajaperheeseen syntynyt Yki Nummi kirjoitti kotimaassa ylioppilaaksi. Nummi opiskeli aluksi matematiikkaa, fysiikka ja taidehistoriaa, mutta siirtyi Taideteolliseen oppilaitokseen ja valmistui sieltä vuonna 1950. Hän sai töitä Ornolta heti valmistuttuaan ja oli yhtiön palveluksessa muotoilijana vuoteen 1973 saakka. Vuodesta 1958 hän teki töitä myös Tikkurilalle. Siellä hän loi Jokeri-värikartat ja perusti Tikkurilan väripalvelun. Väripalvelussa annettiin neuvoja ja tehtiin värisuunnitelmia sekä yksityisiin, että julkisiin tiloihin. Yki Nummi teki mm. Helsingin Tuomiokirkon värisuunnitelman vuonna 1961. Nummi on ollut uraauurtava muotoilija muovien käytössä. Ornolla hän alkoi suunnitella akryylivalaisimia, jotka sitten valmistettiin Sanka Oy:ssä. Uusi, moderni akryyli oli Nummen päämateriaali ja
Yki Nummi Lehtikuva/Lasse Holmström 1962
siitä syntyi monia klassikkovalaisimia. Hänen valaisimiaan palkittiin kultamitaleilla Milanon Triennaaleissa vuosina 1954 ja 1957. Nummen valaisin palkittiin myös Brysselin maailmannäyttelyssä vuonna 1958. Monet Yki Nummin mallit ovat yhä lisenssillä uustuotannossa. Yki Nummen tunnetuimpia valaisimia ovat ModernArt -pöytävalaisin vuodelta 1955. Nimen Modernator se sai kun sellainen hankittiin MoMan kokoelmiin vuonna 1958. Lokki-valaisin on vuodelta 1960. Suomen Sähkölaitosyhdistyksen kilpailussa vuonna 1953 työnimellä Muovimutka esiintynyt valaisin palkittiin ja se otettiin Ornolla tuotantoon. Yki Nummi oli väsymätön valistaja sekä valaistuksessa että värien käytössä.
Modernator YN
Lokki YN
1950-60-luku YN
Kuplat YN
Apollo YN
Outokumpu YN
64-401 YN
Orno 1960-luku YN
Yki Nummi 40-029
Orno mullisti valasinmarkkinat muotoilulla ja materiaaleilla
Aluksi Ornolla käytettiin lamppujen materiaaleina lasia, metallia ja jopa jalopuuta. Sodan jälkeen materiaalipula valtasi maan ja materiaalit muuttuivat kekseliäimmiksi. 1950-luvulla ryhdyttiin myös käyttämään muovia ja samoihin aikoihin kultamaalaustekniikkaa kehitettiin – sen laatu oli huima ja nykyinen uustuotanto ei enää pysty samaan.
Sisustusvalaisimet eivät olleet Ornon päätuote, vaan suurimman osan, yli puolet, liikevaihdosta tekivät loisteputkilamput sekä teollisuus-, ulko- ja katuvalaisimet. Stockmannin siirryttyä enemmistöomistajaksi sisustustuotteiden mainonta lisääntyi huomattavasti. Joskaan suunnittelijoiden nimiä ei tuolloin laitettu esille. Vasta menestys taideteollisuuskilpailuissa ja erityistesti Milanon Triennaaleissa houkutteli tehtaan mainostamaan tuotteitaan suunnittelijoiden nimissä. Näin jälkipolville on valitettavaa, että vanhimman tuotannon arkistomateriaalia on vähänlaisesti. Ilon aihe on kuitenkin Johansson-Papen aikana tehty tarkka arkistointi, joka nyt helpottaa ahkerien tutkijoiden työtä ja tuottaa pian paljon odotetun kirjan, joka valottaa Ornon tuotantoa entisestään.
Maria Ekman-Kolari
Esinekuvat: Bukowskis
Henkilökuvat ovat yli 50-vuotta vanhoja ja niissä ei ole tekijänoikeussuojaa
Impressionisti Santeri Salokiven ennen näkemättömiä teoksia on esillä näyttelyssä, joka pidetään Galerie Donnerilla Helsingissä 20.5−8.6 2018. Se on avoinna päivittäin klo 12-18.
Teokset löytyivät vuonna 2017 eräästä varastosta kuolinpesän selvityksen yhteydessä. Ne olivat olleet varastoituna ja lähes unohdettuina 77 vuotta eli vuodesta 1940, jolloin taiteilija kuoli.
Turkulaissyntyinen taidemaalari Santeri Salokivi (1886−1940) kuuluu Suomen taiteen suuriin ja kansainvälisiin nimiin. Hän maalasi ja opiskeli pääasiassa Pariisissa, Venetsiassa ja Münchenissä. Kesät hän vietti aina kotimaassaan, jossa valo ja varjot olivat tähän vuodenaikaan parhaimmillaan. Salokivi oli vähäisestä koulunkäynnistään huolimatta hyvin sivistynyt henkilö, joka ammensi luovuuttaan kirjallisuudesta, musiikista ja museoista. Louvren kokoelmatkin hän tunsi läpikotaisin.Santeri Salokiven valoisuus ja elämänmyönteisyys heijastui hänen taiteeseen. Taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schauman luonnehti elävästä väripaletistaan tunnettua Salokiveä aurinkolaulajaksi, taiteilija Eero Snellman taas synnynnäiseksi impressionistiksi.
Tässä voit tutustua Santeri Salokiveen:
Vuosi 2018 on Santeri Salokiven perinnön kannalta tärkeä. Paitsi että Salokivi on elokuuhun saakka esillä HAMissa pidettävässä Air de Paris-näyttelyssä, Turun taidemuseo avaa syyskuussa Salokiven ja hänen taiteilijatovereidensa uraa esittelevän näyttelyn. Näiden tapahtumien lomassa Galerie Donnerilla esitellään toukokuussa yleisölle Salokiven töitä, jotka jäivät hänen ateljeehensa vuonna 1940 kun hän menehtyi. Niiden joukossa on valmiita öljyvärimaalauksia, piirustuksia, vesiväritöitä, muotokuvia, grafiikkaa ja keskeneräisiä luonnoksia sekä harjoitelmia.
-Työhöni kuuluu tärkeänä osana kuolinpesien arvioinnit ja realisoinnit. Tämä tapaus on oiva esimerkki siitä, miten käy, jos pesänselvittämisen yhteydessä henkilökohtaisten esineiden perkaamista lykätään. Asia viivästyy, se unohtuu ja lopulta esineet hautautuvat muun alle. On suoranainen ihme, että tämä kokonaisuus on selvinnyt tähän päivään ja että se ylipäätänsä löytyi, sanoo Maria Ekman-Kolari, joka löysi teokset.
Galerie Donner, jossa teokset ovat esillä, on yksi maamme vanhimmista ja perinteikkäimmistä antiikkiliikkeistä, joka on erikoistunut klassiseen antiikkiin ja erityisesti 1700-lukuun.
-Kohti abstraktiota liukuva moderniotteinen impressionismi kultakaudelta sopii upeasti klassisen esineistön kanssa, sanoo Arthur Aminoff, joka omistaa Galerie Donnerin. -Liikkeeni on ollut suljettuna pitkäksi venyneen putkiremontin ajan ja olen todella iloinen, että voin avata sen loppukeväällä aurinkoisissa merkeissä. Aurinkolaulaja Salokivi saa loistaa liikkeessä ja oikea aurinko liikkeen ulkopuolella, jatkaa Aminoff.
-Lisäksi Galerie Donnerilla on jatkossa tarkoitus lisätä taiteen määrää ja järjestää erikoisnäyttelyitä sekä tapahtumia siihen liittyen, hän kertoo.
-Olemme Arthur Aminoffin kanssa tehneet paljon yhteistyötä vuosikymmenet ja lisäksi taiteilija lukeutuu kummankin suosikkeihin, joten on enemmän, kuin luonnollista, että tämä näyttely tehdään yhdessä, Ekman-Kolari sanoo.
– Santeri Salokivi on maamme tärkein ja kansainvälisin impressionisti, olemme iloisia saadessamme esitellä häntä taas laajemmin Galerie Donnerin uudistetuissa tiloissa, Maria päättää.
Santeri Salokivestä on kirjattu suuri määrä tarinoita:
” Sydämen hyvyys asettaa ihmiselle vapauden rajat – sopii hyvin isään, joka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta liikkui kun kala vedessä kaikenlaisissa piireissä ja viihtyi niin nuorten kuin vanhojenkin parissa kansallisuudesta riippumatta. Hänellä oli todella verraton kyky tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin. Uskon sen johtuvan siitä, että hän vaistonvaraisesti löysi jokaisessa ihmisessä piilevän lämmön ja sai ihmiset vapautumaan seurassaan, niin että heidän parhaimmat ja persoonallisimmat puolensa pääsivät esiin.”
Dalila Salokivi-Kavaleff 1996. Luotu hetkessä. s.22. Otava
Eräänä aamuna isä oli loistavalla tuulella ja työ sujui, hän vihelsi Beethovenin viulukonserton kokonaisuudessaan ehkä loistokkaammin kuin koskaan ennen. Silloin soi ovikello. Isä meni avaamaan, ja ovella seisoi hänen vanha ystävänsä Selim Palmgren, joka kysyi innokkaana. ”Mikä levytys sinulla oikein on ? Kuulin kyllä portaisiin, että olivat Kreislerin kadensseja, mutta kuka ihmeessä soittaa? ” Isä vihelsi uudelleen muutaman tahdin konsertosta. ”Tuhannen tulimmaista”, Selim sanoi. ”Ainahan minä olen sanonut, että sinulla on absoluuttinen sävelkorva, mutta en sentään kuvitellut, että pystyt tuollaiseen. Sinähän voisit mennä sirkukseen esittämään viulukonserttoja ilman viulua”.
”Roomassa hän joutui romanttisella tavalla myös erääseen toiseen tuttavuussuhteeseen. Nuorukaisen laiha rahavarasto uhkasi alinomaa tyrehtyä, ja luvattu rahalähetys viipyi. Tilanne oli masentava, ja maalari kulki eräänä iltana synkissä ajatuksissa, kun yht’äkkiä iloiset napolilaiset laulut houkuttelivat hänet erääseen kahvilaan. Hän tilasi lasin moscatoa, ja kun musiikki oli vaiennut, ja eräs musikanteista kiersi keräämässä raha lakkiinsa, heitti Salokivi viimeisen soldinsa siihen, pyytäen sammalla saada lainata mandoliinia. Hän soitti tunnetun suomalaisen kansanlaulun, ja kesken kättentaputusten, jotka seurasivat hänen esitystään, tuli eräs hyvin puettu nuori mies hänen luokseen ja kysyi oliko hän suomalainen. Hän oli jo silloin arvossa pidetty suomalainen kirjailija Joel Lehtonen, joka nyt ilmestyi kuin kaitselmuksen lähettämänä, ja ilta päättyi ystävyyteen 19-vuotiaan taidemaalarin ja joitakin vuosia vanhemman kirjailijan välillä, ystävyyteen, jonka piti syventyä ja kestää läpi elämän.”
Majsi Salokivi, 1945. Salokivi. S. 15. WSOY
”Ei minun mieleni tee mitään taulua, teosta maalata – haluan vain opiskella, piirustaa ja maalata alastoman mukaan – tulehan joskus mieleeni että olisipa aika koittaa, mutta sitte siihen tulee heti vastaus: mitä turhia vielä tuumit – opi ensin jotta taidat jotain, pian sitte itte luot! En tiedä miten voin Suomessa olla, kun olen tottunut täällä alastomiin malleihin, ja suurin osa aiheistani vaatii juuri niitä, mutta Turkuhan mene eteenpäin, niin ehkä siellä saa ilmoittaa lehdissä.
Mieleni tekisi kylläkin maalata aihe, jonka luonnoksen Helsingissä möin (tyttö kun seisoo tuulessa alastomana rannalla) ja olenkin mallin mukaan piirtänyt asennon, mutta en hyväksyisi kuitenkaan sellaista, johon ateljeessa olen ajatellut värit – tahdon luonnossa, ulkona auringon paisteessa maalata, ja siksi minun tulee se jättää, ja samoin monta aihetta toistaiseksi-.”
Majsi Salokivi, 1945. Salokivi. S. 18. WSOY
”Santeri Salokivi ”lauloi aurinkolauluja” koko olemuksellaankin, sillä hän säilytti koko elämänsä ajan lapsenmielensä sanan raamatullisesti myönteisessä merkityksessä.”
Hertta Tirranen, 1955. Suomen taiteilijoita Alwar Cawénista Wäinö Aaltoseen Elämkertoja. S. 20. Werner Söderström Osakeyhtiö
”Lehtimiehet olivat häntä vastassa etenkin silloin, kun hän astui maihin synnyinkaupunkinsa Turun satamassa, sillä hän oli niitä taiteilijoita, joista helposti sai hauskan, pakinamaisen reportaasin, ja pakinpalstoilla ikuistettiin moneen kertaan hänen juttunsa ja hänen impulsiiviset, viattoman innokkaat voimasanansa ”voi saakuli” ja ”jeekulin hauskaa”.
Hertta Tirranen, 1955. Suomen taiteilijoita Alwar Cawénista Wäinö Aaltoseen Elämkertoja. S. 25. Werner Söderström Osakeyhtiö
”Suuren maineen sai myös juttu uimaretkestä Lidoon. Prof. Axel Haartmanin kuvaaman se kuuluu seuraavasti: Eräänä kauniina kesäpäivänä kuumuus houkutteli hänet Venetsiasta Lidoon, missä hän toivoi saavansa virkistystä merestä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että saattoi vuokrata itselleen uimakopin, missä hän riisuuntui ja läksi sitten viattomasti, sellaisena kun Jumala oli hänet luonut, kohti vettä. Silloin syöksyi vartija siveellisesti närkästyneenä hänen kimppuunsa. Signore, signore, täytyy olla uimapuku! Santerilla ei ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen, mutta hänellä oli maalilaatikko mukanaan. Hän palasi uimakoppiin, puristi värin putkesta ja maalasi raidalliset uimahousut peittämään vartijan silmiä loukanneita kohtia. Kukaan ei enää käynyt hänen kimppuunsa ja hän sai rauhassa kylpeä viileissä laineissa. Miten kauan nämä uimahousut verhosivat hänen pyöreää persoonaansa en tiedä”.
Hertta Tirranen, 1955. Suomen taiteilijoita Alwar Cawénista Wäinö Aaltoseen Elämkertoja. S. 20. Werner Söderström Osakeyhtiö
Tämä näyttely toteutetaan yhteistyössä valokuvaaja Matias Uusikylä ja Taidekehystämö Janne Palmu:n kanssa.
Globaalit taidemarkkinat ovat sangen lavea käsite. Lähes kaikissa maissa oman maan taiteilijat osataan kulttuurisesti parhaiten ja siltä perustalta kumpuaa myös teosten, tässä tapauksessa, rahallinen arvostus. Hyvin pieni joukko taiteilijoita kohoaa sen luokan maailmanmaineeseen, että ovat kurantteja kaikilla mantereilla.
Näiden arvostusten hahmottamista helpottavat tilastot. Artprice.com on vuodesta 1992 lähtien koonnut aluksi arvotaiteen ja myöhemmin kaiken julkisesti kaupatun taiteen tietokantaan. Tietotekniikan parannuttua tästä tietokannasta on saatu yhä enemmän avainlukuja, jotka kertovat hyvin mielenkiintoisia asioita taidemarkkinoilta.
Numeroita katsoessa pitää toki muistaa, että teokset ovat usein uniikkeja. Taiteilijat eivät ole myöskään koneita, vaan luovia ihmisiä, joilla on hyviä ja huonoja päiviä. Teosten arvostukseen vaikuttaa moni asia. Tietyn taiteilijan taideteoksia pitäisi olla tarjolla sen verran, että ostajilla pysyy taiteilija ja teosten hintakuva mielessä, mutta riittävän vähän, jottei synny mielikuvaa ylisuuresta tarjonnasta.
Taidemarkkinoiden koko
Arvotaiteen liikevaihto vuonna 2017 oli 14,9 miljardia US dollaria. Lisäystä oli 20% edelliseen vuoteen verrattuna.
Tekijöitä, jotka vaikuttavat markkinoiden kehittymiseen ovat taloudelliset suhdanteet ja ne korreloivat pörssikurssien kanssa hyvin voimakkaasti. Varsinkin pörssiosakkeista saatavat runsaat osingot kasvattavat taide- ja antiikkimarkkinoita. Taidetta ostetaan, kun on ylimääräistä sukanvarressa, siihen ei käytetä viimeisiä ruokarahoja. Suhdanneherkkyydestä kertoo, että vuoden 2017 ensimmäisellä puoliskolla markkinat kasvoivat 9% ja vuoden jälkimmäisellä 32%. Nämä luvut noudattelevat hämmästyttävän paljon Dow Jones-indexin kehitystä Yhdysvalloissa ja Saksan Dax-indexin liikkeitä.
Maailmanlaajuisesti teoksia kaupattiin vuonna 2017 yhteensä 502.900 teosta määrällisesti lisäystä on 3% edelliseen vuoteen verrattuna. Myymättä jäi keskimäärin 34% teoksista (vuonna 2016 luku oli 36%).
Vuoden kohokohta oli Leonardo da Vincin teoksen Salvator Mundin myynti 450 miljoonalla US dollarilla. Tämä siirsi uudeksi ”unelmavirstanpylvääksi” miljardin dollarin rajan yhdelle teokselle.
Suurimmat taidemarkkinat
Kiina on tällä hetkellä suurin, siellä arvotaiteen liikevaihto oli viime vuonna 5,1 miljardia US dollaria ja se tarkoittaa 34,2 % markkinoista. Yhdysvallat on hyvin lähellä 4,9 miljardin US dollarin liikevaihdolla ja 32,8% markkinaosuudella. Kiinassa kasvu oli kuitenkin maltillisempaa ja jäi 7% kun taas Yhdysvalloissa kasvua oli huimat 42%.
Euroopassa kasvukeskus oli ylivoimaisesti Ranska, jossa nousua oli 35%. Englanti jäi 18% ja Saksa 12% kasvuun. Suuria lukuja nämäkin, jotka korreloivat yllättävän tarkasti rahamarkkinoiden liikkeisiin.
Alan suurimmat toimijat
Englannissa vuonna 1766 perustetulla Christies’llä on pääkonttori Lontoossa ja 12 huutokauppahuonetta ympäri maailman sekä toimistoja ja edustajia hyvin monessa maassa. Pääomistaja on nykyään ranskalainen.
Englannissa vuonna 1744 perustetulla Sotheby’sllä on pääkonttori New Yorkissa ja 9 huutokauppahuonetta sekä toimintaa 40 maassa. Pääomistaja on kiinalainen vakuutusyhtiö.
Valtionyhtiö Poly Auctions on perustettu vuonna 2012 Hongkongiin ja sillä on kaksi huutokauppahuonetta.
China Guardian on perustettu vuonna 1993 Pekingiin. Yrityksellä on kahdeksan huutokauppahuonetta pääosin Kiinassa. Yritys omistaa neljänneksen kiinalaisesta vakuutusyhtiöstä, joka on Sotheby’sin pääomistaja.
Phillips on perustettu Lontoossa vuonna 1796 ja sillä on yhdeksän huutokauppahuonetta maailman metropoleissa. Pääomistaja on venäläinen Mercury group, joka edustaa luksusbrändejä kuten Ferrari, Bently, Armani, Breitling, Chopard, Faberge ja Tiffanyä Venäjällä.
Euroopasta löytyy lisäksi kaksi menestyvää huutokauppakamaria:
Itävaltalainen Dorotheum, joka on perustettu vuonna 1707 Wieniin, jossa myös sen huutokaupat pidetään. Yrityksellä on 7 edustustoa Euroopassa. Yritys on yhä itävaltalaisomistuksessa. Liikevaihdoltaan 13. suurin huutokauppayritys maailmassa.
Artcurial on perustettu vuonna 2001 Pariisiin. Huutokaupat pidetään pääasiassa Pariisissa ja Monacossa. Yritys kuuluu ranskalaiseen Dassault Groupiin, joka on tunnettu hävittäjistään, Le Fiagro lehdestään ja kiinteistövälitystoiminnastaan. Liikevaihdoltaan 14. suurin alan yritys maailmassa.
Vuoden 2017 kalleimmat taideteokset
Myytiin New Yorkissa, Pekingissä, Lontoossa ja Hongkongissa
Viisi kalleinta teosta olivat:
Omat ennätyksensä tekivät myös taiteilijat Zao Wou-Ki, Marc Chagall ja Constantin Brancusi.
tiuhaan tahtiin. Huutokaupat, löytöjen metsästys ja tavaroiden kierrätys ovat kovassa suosiossa. Antiikki ja taide ovat loputon aarreaitta yhtä hyvin persoonalliselle sisustajalle, keräilystä kiinnostuneelle kuin sijoittamista suunnittelevallekin. Todellisia löytöjä voi tehdä kuitenkin vain tietämällä tarpeeksi esineistä.Tieto on valtaa – ja sitä tietoa tarjoaa tämä teos. Kyseessä on kätevä käsikirja, jonka avulla pääsee sukeltamaan historiaa huokuvien esineiden lumoavaan maailmaan. Teos tarjoaa perustietoa, jonka avulla voi aloittaa kiinnostavan harrastuksen, mutta myös runsaasti käytännön vinkkejä kokeneemmallekin keräilijälle.Mukana olevat tositarinat päästävät kurkistamaan alan kulisseihin.
MARIA EKMAN-KOLARI on antiikin, taiteen ja designin asiantuntija. Hän on toiminut useissa suomalaisissa huutokauppakamareissa.
MERJA ASIKAINENon tietokirjailija, joka kasvoi antiikin maailmaan isänsä työn ansiosta.”
Kirja ilmestyi tänään. Kuvat ovat Akateemisesta kirjakaupasta.
1900-luvun alkupuolella arkkitehdit ryhtyivät ajan ihanteiden mukaisesti suunnittelemaan moderneja rakennuksia. 1920-luvulle tultaessa funktionalismi eli funkkis ja pelkistetty klassisismi näkyivät voimakkaasti uusissa sisustuksissa. Modernit rakennukset, modernit ihanteet ja uudet tilavuussuhteet asettivat kuitenkin huonekaluille uusia vaatimuksia. Näinä aikoina ei ollut tavatonta, että arkkitehti piirsi talon ja siihen sopivan sisustuksen huonekaluineen.
Kaupungistuminen, teollistuminen ja nousukausi synnyttivät voimakkaan ja kasvavan kysynnän sarjatuotetuille vakiohuonekaluille. Luonnollisesti tämä johti siihen, että alalle syntyi 1920-30-luvuilla monia uusia yrittäjiä. Nuoren polven arkkitehdit ja uudet puuseppäyrittäjät ryhtyivät yhteisvoimin tuottamaan uuteen arkkitehtuuriin sopivia huonekaluja kaikille kansalaisille. Käytännössä tämä tarkoitti kokonaisuuksia tai irrallisia huonekaluja eri hinta-luokissa ja kilpailua asiakkaista muotoilulla ja teknisillä innovaatioilla.
Näin jälkikäteen on helppo todeta, että 1930-60-luvuilla huonekaluteollisuus tuotti monia kalusteita, joita tänä päivänä pidetään klassikkoina. Jälleenmyyntimarkkinoilla Artekin ja erityisesti Alvar Aallon tuotanto 1930-50-luvuilta, on jo pitkään ollut haluttua keräilijöiden keskuudessa. Tämän johtotähden vanavedessä ovat huonekalumuotoilusta kiinnostuneiden katseet olleet jo pitkään myös muussa aikalaisten tuotannossa. Ongelmana on ollut tutkimustiedon vähyys eli lähdekirjallisuuden ja tiedon puute. Ihmiset eivät välttämättä tiedä ja tiedosta, että heillä on kotonaan jonkin erinomaisen ja halutun muotoilijan tuotoksia, koska niistä ei ole vähäisen tiedon vuoksi kirjoitettu. Siitä syystä niitä ei osata arvostaa eikä tarjota jälleenmyyntimarkkinoille.
Ilmari Lappalainen, Bambino. Kuva Bukowskis
Tässä kirjoituksessa painopiste tulee olemaan niissä muotoilijoissa, joiden tuotteet kiinnostavat keräilijöitä jopa maamme rajojen ulkopuolella. Muotoilijat ovat työskennelleet kahdelle eri huonekaluvalmistajalle lahtelaiselle Asko Oy:lle ja Keravan Puusepäntehdas Oy:lle. Nämä kaksi tehdasta valikoituivat myös siksi, että paikalliset museot ovat tehneet erittäin tärkeää työtä ja tuottaneet erinomaiset julkaisut tehtaista ja niiden suunnittelijoista.
Asiasta kiinnostuneille suosittelen luettavaksi lähteinä käyttämiäni kirjoja;
Asko – huonekaluja Lahdesta, Sari Kainulainen ja Päivi Vickholm, Lahden kaupunginmuseo 2016
sekä
Nykyaikaisia huonekaluja, Stockmannin piirustuskonttorin muotoilua – Keravan Puusepäntehtaan työtä, Leena Karttunen, Keravan Museo 2014
ASKO – HUONEKALUJA LAHDESTA
Huonekalutehtaan on perustanut August Asko- Avonius (1887-1965), joka oli kymmenhenkisen perheen kuopus Pohjois-Karjalasta. Hän opiskeli aluksi puusepäksi Sortavalassa vuosina 1905-1907 . Kisällikierroksellaan hän oli vielä nimeltään August Avonius ja työskenteli mm. Bomanin tehtaalla Turussa sekä monessa puusepänverstaassa Ruotsissa. Hän perusti Lahteen puusepänverstaan vuonna 1918. Aluksi työntekijöitä oli viisi ja koneita ja työkaluja pyöritti kolme sähkömoottoria. Tehdas menestyi niin hyvin, että Avonius rakennutti tehtaan vuonna 1923 Lahden Vuoksenkadulle aivan rautatien tuntumaan. Voimakkaan kasvun vuoksi tehdasta laajennettiin myös vuosina 1928 ja 1930.
Yritykselle ryhdyttiin pohtimaan iskevämpää ja omintakeisempaa nimeä kuin Lahden Puusepänverstas. Nimeksi valittiin Asko, koska yritys oli perustettu Askon-päivänä (6.syyskuuta) 1918. Vuonna 1931 August Avonius otti myös Asko-nimen osaksi omaa sukunimeään. Asko-Avonius Huonekalutehtaan tuotteet on siitä lähtien tunnettu Asko-nimellä.
Rohkeat investoinnit ja selkeät tavoitteet johdattivat yrityksen pienestä verstaasta maamme suurimmaksi huonekalutehtaaksi. Asko-huonekaluja myytiin muun sisutusesineistön ohella myymälöissä maamme suurimmissa kaupungeissa kuten Oulussa, Turussa, Helsingissä ja Tampereella.
Huonekalualan messutoiminta osoittautui tehokkaaksi tavaksi saattaa tuotteet suuren yleisön tietoisuuteen. Vuonna 1935 Helsingin messuhallissa järjestettyjen suurmessujen Asko-osaston suunnitteli Maija Heikinheimo. Tehtaan esitteissä 1930-luvulla suunnittelijatietoa ei katsottu myyntiä edistäväksi, joten sitä ei mainittu. Tehtaan alkuaikoina siellä työskentelivät mm. Eevert Toivonen, Gurli Johansson, Annikki Hyvärinen (myöhemmin Tapiovaara), Antti Salmenlinna, Birger Hahl, Harald Honkanen, Walter Rumantsev, Ilmari Lappalainen ja Ilmari Tapiovaara.
Sota-aikana säännöstely ja raaka-ainepula vaikeuttivat toimintaa. Talvisodan pommituksissa Askon tehtaiden varasto tuhoutui. Tehdas otettiin osittain majoituskäyttöön ja tuotanto valjastettiin puolustusvoimien käyttöön. Tehtaan oma suunnittelutoiminta oli näinä aikoina jäissä. Rauhan tultua toiminta elpyi ja kysyntä kasvoi. Myyntiin lienee myös vaikuttanut siirtoväen asuttaminen.
1950-60-luvulla tehdas kasvoi voimakkaasti. Sitä laajennettiin, konekantaa uusittiin ja rationalisoitu tuotanto teki tehtaasta Pohjoismaiden suurimman. Liikkeitä oli parhaimmillaan 40 kappaletta ympäri maan.
1950-luvulla kokonaiset kalustot korvattiin kodeissa käytännöllisillä yksittäiskalusteilla. Muunneltavat hyllyt, pyörätasot, lepotuolit ja vuodesohvat olivat tarkoituksenmukaisia ja niiden avulla kodin asumisneliöt saatiin hyötykäyttöön. Askon sisutusarkkitehdit kalustivat myös kouluja, kahviloita , sairaaloita ja muita julkisia tiloja.
Vuonna 1958 Asko osallistui Kölnin kansainvälisille huonekalumessuille esittelemällä Tapio Wirkkalan rytmivaneripöytiä ja Nikke-tuolin. Vuonna 1966 samoilla messuilla Askon osastolla esiteltiin myös Eero Aarnion suunnittelema ja lasikuidusta valmistettu Pallotuoli – kansainvälinen läpimurto oli tosiasia. Tapio Wirkkala, Ilmari Tapiovaara ja Eero Aarnio olivat jo silloin kansainvälisiä tähtiä.
Tapio Wirkkala, Nikke-tuoli. Kuva Bukowskis
Tehtaan vähemmän tunnettuihin suunnittelijoihin joiden töihin kannattaa tutustua ovat:
Olli Borg (1921-1979)
Taideteollisuusopistosta vuonna 1947 valmistunut Borg, toimi Askon vakituisena suunnittelijana muutaman vuoden ajan 1950-luvulla. Vuonna 1956 hän mm. suunnitteli yhdessä Ilmari Lappalaisen kanssa Askolette-malliston. Hän palasi yritykseen ja johti malliston uudelleen kehitystä vuosina 1963-66 apunaan Jussi Peippo. Olli Borgin suunnittelun lähtökohta oli lähinnä tekninen ja muoto syntyi sen perusteella.
Nojatuoli nro 2490 nimeltään Rondo on vuodelta 1964 ja sen Borg suunnitteli yhteistyössä Mauri Laatikaisen kanssa.
Olli Borg ja Mauri Laatikainen; Nojatuli 2490 nimeltään Rondo
Kuva: Bukowskis
Ilmari Lappalainen (1918-2006)
Oli peruskoulutukseltaan puuseppä. Hän valmistui sisutusarkkitehdiksi vuonna 1947 ja tuli aluksi harjoittelijaksi Askoon. Hän oli muutamaa vuotta lukuun ottamatta koko uransa ajan Askon palveluksessa ja pääsi sieltä eläkkeelle vuonna 1978. Suunnittelun lähtökohtana oli istuttavuus ja selän hyvinvointi. Hän on suunnitellut mm. Rex-, Columna-, Bambino- ja Pulkka-nojatuolin.
Ilmari Lappalainen; Metalli Pulkka Kuva; Bukowskis
Ilmari Tapiovaara (1914-1999)
Palkattiin lähes koulun penkiltä Askoon. Sitä ennen hän ehti toimia harjoittelijana Le Corbusierin toimistossa Pariisissa ja kirjoittaa artikkeleita Helsingin Sanomiin. Ura Asko Oy:n taiteellisena johtajan jäi lyhyeksi. Yhteistyö kuitenkin jatkui vuosikymmeniä Tapiovaaran toimiessa yrityksen ulkopuolisena suunnittelijana. Asko valmisti pinnatuoleja nimeltä Fanett, Mademoiselle ja Crinolette lisenssillä. Näitä tuolimalleja valmistettiin myös mm. Ruotsissa ja pienillä suomalaisilla tehtailla. Yhteistyö Tapiovaaran kanssa oli tärkeää ja modernisoi Askon ilmeen.
Ilmari Tapiovaara, Fanett-tuoleja.
Kuva: Bukowskis
Aulis Leinonen (1932-1994)
Oli Askon vakituinen suunnittelija 1950-60-luvulla. Hän suunnitteli myös kalusteita julkisiin tiloihin. Hän on suunnitellut tarjoiluvaunun, joissa on Tapio Wirkkalan rytmivanerista valmistetut tarjottimet, Tammukka-kaluston ja Ananas-tuolin.
Kuva: Bukowskis
Jussi Peippo (1933-1982)
Oli aluksi Askon palkkalistoilla, mutta siirtyi myöhemmin vapaaksi suunnittelijaksi. Hän oli suunnittelemassa Askolle osastoja Kölnin huonekalumessuille vuosina 1962 ja 1964 sekä mukana suurissa hankkeissa kuten moskovalaisen Hotelli Rossijan kalustamisessa. Hän on suunnitellut Askolle mm. Tectonia-ruokaryhmän sekä Alli-kaluston.
Olavi Lieto (1919-2005)
Toimi vuosina 1950-55 Askon taiteellisena johtajana. Hän oli mukana uudistamassa tehtaan mallistoja. Hän suunnitteli Askolle Vappu-nojatuolin, Anja-kaluston ja tuolin mallinro 2010.
Olavi Lieto Tuolit mallia 2010
Kuva: Bukowskis
KERAVAN PUUSEPÄNTEHDAS JA STOCKMANNIN PIIRRUSTUSKONTTORI
Puusepänkisällinä Porvoon Iiris-tehtaalla työskennellyt Klaus. M. Peltonen perusti vuonna 1908 viiden työtoverinsa kanssa puusepänverstaan nimeltä Kervo Snickerifabrik. Yritys joutui taloudellisiin vaikeuksiin vuonna 1916 ja johtaja Peltonen jatkoi toimintaansa yksin. Vuonna 1919 Stockmann Oy siirtyi tehtaan pääomistajaksi.
Tuotantoa laajennettiin ja modernisoitiin. Sinne hankittiin uusia koneita sekä puunkuivausuuneja. Stockmann markkinoi, että se oli aloittanut oman huonekalutuotannon. Huonekalujen muotoilusta vastasi yrityksen oma piirustuskonttori, jonka johtoon palkattiin aluksi arkkitehti Harry Röneholm ja hänen jälkeensä Werner West. Piirustuskonttorissa Westin alaisuudessa työskentelivät mm. Einari Kyöstilä, Margaret Nordman, Olof Ottelin, Olavi Hänninen ja Olle Filén. 1950-luvulla huonekaluja piirsivät myös Marita Mörck-Schultz, Maija Taimi, Edsel Pihl, Antti Selin, Svea Winkler ja Stig Sallamaa.
Tuotannossa oli yksinkertaisempia ja hienompia huonekaluja. Niillä sisustettiin niin yksityisasuntoja kuin hotelleja, kerhotiloja sekä liikehuoneistoja. Yksinkertaisemmat huonekalut soveltuivat sarjatuotantoon, mutta myös hienompia kalusteita valmistettiin käsityönä.
Yrityksen tuotteita esiteltiin ensi kerran Kaartin maneesissa pidetyillä messuilla vuonna 1927. Vuonna 1929 Barcelonan maailmannäyttelyssä esiteltiin Werner Westin piirtämä asiakirjakaappi. Tehtaalla oli jonkin verran vientiä ulkomaille jo 1930-luvulla. Vuonna 1937 pidetyn suuren maailmanäyttelyn Suomen paviljongin suunnitteli Alvar Aalto ja Stockmannilta mukana olivat Werner West ja Margaret Nordman pähkinäpuusta valmistetuilla huonekaluilla. New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939 esillä olivat Werner Westin ja Margaret Nordmanin piirtämät ja vaaleasta puusta valmistetut kalustot.
Vuonna 1938 Keravan keskustaan valmistui laajennusosa Puusepäntehtaan sekä Oy Orno Ab:n käyttöön. Huonekalujen lisäksi tehdas valmisti mm. ompelukonepöytiä ja radiolaatikoita.
Sodan aikainen materiaalipula johti säännöstelyyn. Tyylihuonekalujen valmistus kiellettiin.
Vuonna 1940 tehdas fuusioitiin Stockmanniin. Sodan jälkeen toiminta elpyi nopeasti.
Ensimmäiset sodanjälkeiset huonekalumessut järjestettiin vuonna 1949 Messuhallissa ja Stockmannin osaton suunnitteli Olof Ottelin. Arava-rahoitus, joka mahdollisti halpakorkoiset asuntolainat auttoi jälleenrakennusaikana pienten asuntojen tuotantoa ja muutti samalla huonekalujen suunnittelun. Olof Ottelin esitteli näillä messuilla pienikokoisen Arava-kodin sisutuksen.
Keravan puusepäntehtaan valmistamia huonekaluja myytiin suuria määriä koteihin ja julkisiin tiloihin.
Stockmannin piirustuskonttorin näihin suunnittelijoihin kannattaa tutustua paremmin:
Harry Röneholm (1892-1951)
Opiskeli Ateneumin Taideyhdistyksen piirustuskonttorissa ja Taideteollisuuskeskuskoulussa. Ennen siirtymistään Stockmannin piirustuskonttorin päälliköksi vuosina 1919-1923 hän työskenteli Armas Lindgrenin arkkitehtitoimistossa ja toimi Nordiska Kompanietin huonekalupiirtäjänä. Röneholm oli mukana järjestämässä maamme ensimmäiset huonekalumessut vuonna 1927 ja maamme osastoa Barcelonan maailmannäyttelyssä vuonna 1929. Hän teki pisimmän uran Suomen Messujen toimitusjohtajana vuosina 1930-1951.
Einari Kyöstilä (1892-1981)
Helsinkiläissyntyinen Kyöstilä kävi ammattikoulun ja työskenteli aluksi puuseppänä. Hän opiskeli huonekalupiirtäjäksi ja sai vakituisen työpaikan Stockmannin piirustuskonttorista, jossa hän työskenteli vuosina 1919-1946. Hän on ollut mukana monilla messuilla ja saanut Suomen Taideteollisuusyhdistyksen palkinnot vuosina 1927,1931 ja 1944. Einari Kyöstilän tunnetuimpia huonekalumalleja ovat Aino, Hanna, Veikko ja Torni. Hän on mm. suunnitellut ravintola Kosmoksen sisustuksen Helsingin Kalevankadulla.
Einari Kyöstilä
Kuva: Bukowskis
Werner West (1890-1959)
Opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa . Ennen kuin hänet palkattiin Stockmannin piirustuskonttorin johtoon hän ehti työskennellä mm. Nordiska Kompanietille Moskovassa, Kotiteollisuusosakeyhtiö Pirtille sekä Oy Kotiahkeruudelle. Hän on suunnitellut mm. sisustuksia hotelli Torniin, Ruotsalaiseen teatteriin, Ravintola Eliteen, Ravintola Mottiin ja Suomen lähetystöön Lontoossa. Werner West on toiminut näyttelyarkkitehtina Maalimannäyttelyissä, Milanon triennaalissa ja kotimaisilla messuilla ja näyttelyissä 1920-luvulta kuolemaansa saakka. Hän ehti muotoilla huonekaluja myös Wilhelm Schaumanin tehtaille.
Werner West
Kuva: Bukowskis
Olof Ottelin (1917-1971)
Helsinkiläinen Taideteollisen keskuskoulun kasvatti toimi aluksi huonekalupiirtäjänä Sopenkorpi Oy:ssä ja Oy Mobilia Ab:ssa. Sieltä hän siirtyi Stockmannin piirustuskonttoriin, ensin päälliköksi ja lopulta sisustusosastojen taiteelliseksi johtajaksi. Ottelin on luonut paljon kalustoja ja huonekalumalleja kuten Alfa, Astra, Corona, Delta, Duetto, EllipsiPompadour, Kvarto, Majuri jne. Käytännöllisyys ja ja hillitty eleettömyys ovat olleet suurinta muotia ja sellaisia huonekaluja Ottelin on piirtänyt.
Olof Ottelin
Kuva Bukowskis
Margaret T. Nordman (1898-1981)
Oli paljasjalkainen helsinkiläinen, joka kävi Taideteollisuuskoulun. Hän siirtyi Arttu Brummerin toimistosta Stockmannin piirustuskonttoriin 1920-luvulla ja hän työskenteli siellä vuoteen 1963 saakka. Hän oli Suomen Koristetaiteilijaliiton Ornamon jäsen ja piirsi huonekaluja messuille ja maailmannäyttelyihin. Hänen tunnettuja mallejaan ovat. Anna, Atlantic ja Elvi
Margret T. Nordman
Kuva; Bukowskis
Kiinnostusta löytyy tätä nykyä näiden suunnittelijoiden tuotteita kohtaan. Leena Karttunen Keravan museosta kertoi, että yhteydenottoja on tullut ulkomaita myöten.
Samppanja juomana on käsite. Mielikuvissa se yhdistetään usein juhlaan, ylellisyyteen, laivojen kastetilaisuuksiin, nautiskeluun ja voittoon. Juoman syntyhistoria tuskin tulee mieleen, kun miettii tulevaa juhlaa, jossa sitä voisi nauttia. Mutta kun pitää pohtia ”oikeaoppista samppanjalasia”, niin törmää jo moneen mielipiteeseen ja tapaan nauttia tätä ilolientä.
Kuva Pol Roger
Tätä nykyä samppanjaksi saa kutsua virallisesti ainoastaan Pohjois-Ranskan Champagnen alueella tuotettua kaksi kerta käynyttä juomaa.
Champagnen maakunnassa viininvalmistus tunnettiin jo 800-luvulla. Tiedetään, että jopa Reimisin arkkipiispa suositteli aikoinaan kirjeessä huonovointiselle kolleegalleen viiniä voinnin kohentamiseksi. Paikallinen viini oli silloin valmistettu Pinot noir-rypäleistä ja se oli mehukasta ja vaaleanpunaista väriltään.
Aurinkokuningas Ludvig XIV joi samppanjaa lähes koko elämänsä ajan. Se tarkoitti Champagnen maakunnalle tuloja ja aiheutti närää etelä-puolella sijainneessa Burgundissa. Jopa niin suurissa määrin, että alueet olivat sisällissodan partaalla yli sata vuotta.
Juoman muuttuminen nykyaikaiseksi kaksi kertaa käyneeksi tuotteeksi on pitkän kehityksen, monen keksinnön ja pienen parannuksen tulos. Alunperin juoma ei ollut edes poreilevaa. Tuottajat tekivät kaikkensa poistaakseen tämän luonnollisesti syntyvän ominaisuuden juomasta, koska vallalla oli käsitys, että poreileva juoma oli omiaan vain kevytkenkäisille ja muille hienostelijoille. Englantilaiset olivat kuitenkin mieltyneitä tähän erityispiirteeseen ja siellä osallistuttiin tuotekehittelyyn tahattomasti käytännön ohessa. Englannissa kehitettiin mm. tukevahkoja pulloja ja osattiin lisätä viiniin tarvittavaa sokeria, jotta se saataisiin kuohumaan. Viinit olivat saarivaltiossa arvokasta tuontitavaraa ja niiden säilyvyyden ja muiden ominaisuuksien parantamiseksi opittiin uusia tekniikoita. Tosin käymisprosessista tai hiivoista ei sielläkään aluksi tiedetty mitään.
Juoman historiassa täysin raitis Dom Pierre Pérignon (1638-1715)-niminen munkki on saanut keksijän maineen. Hän toimi Hautvillers’n luostarin varainhoitajana ja pyrki kartuttamaan taloutta lisäämällä viinin tuotantoa haalimalla viininviljelyksiä ja kehittämällä valmistusprosessia. Hän kehitti korjuu- ja puristusmenetelmän, jossa tummista rypäleistä saatiin puristettua kirkasta mehua. Lisäksi hän sekoitti viinejä ja rypäleitä tavalla, joka on yhä samppanjan valmistukselle keskeistä sekä erotteli eri puristuksen vaiheissa saadun mehun, aivan kuten tehdään nykyäänkin. Munkki Pérignon kiinnitti huomiota myös pullotukseen, kellarisäilytykseen, korkkeihin, viiniköynnösten olosuhteisiin, lannoitukseen yms.
Ranskan kuningas Ludvig XV helpotti puolestaan lainsäädännön keinoin samppanjan kehitystä. Ensin hän poisti vuonna 1728 lain, joka kielsi samppanjan pullottamisen ja vuonna 1735 hän määritteli lain turvin pullon koon, muodon ja korkin pituuden sekä sen, että korkki oli sidottava kiinni langalla. Kuohuva juoma alkoi saada jalansijaa Pariisin yöelämässä ja alalle ilmestyi yrittäjiä. Vuonna 1733 Nicolas Ruinart siirtyi myymään samppanjaa kankaiden sijaan ja vuonna 1743 samppanjatalon perusti Claude Moët.
Kuva Maison Ruinart
Rokoo-ajan ja valistuksen ihanteet kulminoituivat tähän kuohuvaan juomaan. Hiilidioksidi nopeutti alkoholin imeytymistä vereen ja teki nauttijoista hilpeitä hetkessä. Juoman tuottaminen oli kuitenkin työlästä ja kallista ja sitä nauttivat ainoastaan rikkaat.
Samppanja menestyi kaupallisesti ja se pakotti tuottajia kehittämään uusia teollisempia menetelmiä. Ranskalaiset aristokraatit pitivät kaupankäyntiä rahvaanomaisena, joten he palkkasivat sitä hoitamaan tarmokkaita saksalaisia, joiden nimet ovat yhä tuttuja tässä yhteydessä kuten Bollinger, Delbeck, Deutz, Heidsieck, Krug, Mumm ja Roederer. Menestyksen ymmärsi myös leskeksi nuorena jäänyt ”keltainen leski” Nicole Barbe Clicquot-Ponsardin, joka päätti vuonna 1805 jatkaa miehensä liiketoimia ja antoi samppanjatalonsa tuotteelle keltaisen, yhä käytössä olevan etiketin. Hänen yrityksessään kehitettiin myös puinen teline nimeltään pupitre, jossa pulloja käännettiin ja kallistettiin niin, että saatiin sakka laskeutumaan pullon kaulaan. Kun korkki avattiin paine työnsi sakan pois. Vajaus täytettiin viinistä, sokerista ja brandystä tehdyllä seoksella ja suljettiin uudella korkilla.
Kuva Pol Roger
1800-luvun alkupuolella suuri ongelma ja jopa hengenvaara syntyi räjähtelevistä pulloista, koska hiivan määrää ja vaikutusta ei tunnettu kunnolla. Oli vuosia kun lähes koko sato tuhoutui tämän seurauksena. Vuonna 1836 keksittiin tapa mitata viinin sokeripitoisuus ja se vähensi pitkällä ajanjaksolla pullojen rikkoutumisen murto-osaan.
1800-luvun puolivälissä opittiin myös, asiakkaiden toiveesta, vähentämään sokerin määrää juomassa, näin syntyi kuiva samppanja jonka alkuperäisiä tuotemerkkejä on mm. Pommery Brut.
Kuvakaappaus Google
Voimakkaasti teollistuneen Euroopan historiassa elettiin suhteelliseen rauhaisaa vaihetta ennen ensimmäistä maailmansotaa vuosisadanvaihteessa 1800/1900-luku. Aikaa kutsutaan nimellä ”Belle Epoque ” ja silloin samppanjan suosio kohosi niin suureksi, että vuonna 1910 ja sitä tuotettiin noin 40 miljoonaa pulloa. Samoihin aikoihin viinikirva ryhtyi tekemään tuhojaan viiniviljelmillä. Ranskan hallitus puuttui tilanteeseen ja asetti maantieteellisiä rajoituksia. Ne johtivat vuonna 1911 viljelijöiden protesteihin ja nk. samppanjamellakoihin. Tilanne oli eskaloitua jopa sisällissodaksi. Siitä syntyi kuitenkin viljelijöiden ja kauppiaiden neuvottelukunta, joka on yhä olemassa.
Maailmansotien jälkeen talouden elpyessä 1950-luvun loppupuolella tuotantomäärät kohosivat 40 miljoonan pullon vuodessa. 100 miljoonan pullon rajapyykki ylitettiin vuonna 1971 ja 200 miljoonan pullon rajapyykki vuonna 1986. Vuonna 2007 tehtiin kaikkien aikojen myyntiennätys, jolloin tuotettiin 338,7 miljoonaa pulloa samppanjaa.
Kuva Louis Roederer – Cristal
Vanhin todistetusti juomakelpoinen samppanjapullo avattiin vuonna 2009. Kyseessä oli vuonna 1825 valmistettu pullo Perrier-Jouët samppanjaa.
Myös Suomi pääsi tämän legendaarisen juoman historiaan heinäkuussa 2010, kun Ahvenanmaan edustalta löytyi vuoden 1800-1830 paikkeilla haaksirikkoutuneen alukseen hylystä 168 pulloa vielä tarkemmin päivittämätöntä pulloa samppanjaa. Ne ovat ilmeisesti alkuperältään Veuve Clicquotin, Juglarin ja Heidsieckin valmistamia. Voi kuitenkin mennä vuosia ennen kuin tämä lasti on tieteellisesti ajoitettu ja kaikki pullot voitu varmistaa tietyn valmistajan tuotteiksi.
Nykyään normaalikokoinen pullo sisältää 750 millilitraa ja magnumpullo 1,5 litraa juomaa. Samppanjan ihanteellinen tarjoilulämpötila on 5-9 astetta, jolloin poreilu ja maku ovat voimakkaimmillaan.. Pullo kannattaa asettaa kallelleen jääkylpyyn noin puoli tuntia ennen tarjoilua, jotta kuplat tasaantuvat ja korkin voi avata niin, että mahdollisimman vähän juomaa läikkyy. Lasin voi valita mielensä mukaan, mutta on hyvä tietää että:
Samppanja tarjoillaan useimmiten korkeasta huilumaisesta lasista (flûte à champagne), joka antaa juoman kuplille visuaalisen tehosteen ja parantaa makukokemusta vähentämällä ilman vaikutusta juomaan. Tämä malli oli käytössä jo 1700-luvulla ja kehittyi nykyiseen muotoonsa ja yleistyi 1800-luvulla.
Kuva Old Times
Old Times
Old Times
Venäläiset noin 1870-80, MEK kokoelma
1830-luvulla syntyi matala ja levä lasimalli (coupé), joka mm. helpotti juoman tarjoilua suurelle seurueelle. Väitetään, että malli on syntynyt Marie Antoinetten rinnasta?! Matalan ja leveän lasin muotoilu on perinteisesti vedonnut englantilaisiin ja amerikkalaisiin. Se on myös vedonnut venäläisiin, mutta eri syystä. He ovat pitäneet tärkeänä, että lasiin mahtuu suurempi määrä juomaa. Lisäksi he ovat nauttineet samppanjaa ruokajuomana, jolloin korkea lasi on ollut lasien rivistössä epäkäytännöllinen. Venäläiset lasit voivat myös olla muista poiketen värillisiä.
Alan asiantuntijat pitävät matalan lasin heikkoina puolina sitä, että kuplat ja aromi eivät pääse oikeuksiinsa.
Kohottakaamme monta maljaa samppanjaa satavuotisen itsenäisen Suomen kunniaksi!
Lähteitä:
Sinivirta, Jukka; Elämäniloa ja samppanjaa, Keuruu 1999
Talouselämä 21.5.2015 – Suomalaisten samppanja-löytö ihmetyttää
BBC NEWS Online 20 march 2009, worlds oldest champagne opened
Kuka on Georges von Swetlik kysyvät jopa monet taiteen harrastajat? Muutamia hänen töitään oli kaupan syksyn huutokaupoissa ja ne myivät erinomaisesti.
Jotta Swetlik-problematiikkaa, eli sitä ettei suuri yleisö tunne häntä ainakaan vielä, voi punnita, on syytä ensin miettiä, mistä taiteilijan tunnettuus ja taideteosten hinnat oikein koostuvat? Miksi joistain tulee tunnettuja ja myyviä nimitaiteilijoita? Miksi toiset jäävät lahjakkuudestaan huolimatta tuntemattomiksi?
Taiteilijan signeeraus – kuva Bukowskis
Hieman kärjistetysti sanottuna, taiteilijaa voi verrata tuotemerkkiin. Tunnettu, hyväksi koettu ja haluttu tuote myy. Moni taiteilija ei ole historiallisesti tarkasteltuna saavuttanut suurta suosiota elinaikanaan. Tästä ryhmästä täytyy kuitenkin jättää pois muutamat nykytaiteilijat, joilla on lähes rokkitähden status ja sen mukaiset tulot. Yleensä taiteilijat ovat eläneet niukkuudessa ja toteuttavat taiteellista paloaan. Mentorini opetti minulle, että hyvän taiteilijan erottaa tusinataiteilijasta aivan helposti siten, että hyvä taiteilija on niin omintakeinen, että hänen työnsä erottuu ja hänen tyylinsä tunnistaa jo sadan metrin päästä. Taide on myös pitkälti makuasia, josta ei tunnetusti sovi kiistellä.
Georges von Swetlikin kohdalla täyttyvät nämä määreet helposti, hän on taiteilijana muista erottuva, hänellä on tunnistettava tyyli ja erinomainen tekniikka.
Isäni muotokuva
Yleensä taiteilijoiden teoksista syntyy nk. hintakuva saavutettujen myyntien tai noteerausten perusteella. Sitä voi verrata vaikka pörssikurssiin sillä erotuksella että taiteella on myös muita mielihyvään vaikuttavia ulottuvuuksia. Ammattilaiset käyttävät hinnoittelussaan mm. erilaisia hinta-tietokantoja, jotka luotaavat saavutettuja hintoja ympäri maailman. Jälleenmyyntimarkkinat siis nojaavat niihin. Jos noteerauksia ei ole, ei ole myöskään tarkkaa hintakuvaa. Syitä noteerausten puuttumiseen voi olla monia kuten, että teokset ovat sukulaisten hallussa ja niistä ei ole haluttu luopua.
Tämä noteerausten puuttuminen aiheuttaa monenmoista epävarmuutta ja markkinoilla negatiivisen kierteen. Käytännössä se tarkoittaa, että myyjät eivät tiedä tarjota taitelijan teoksia myytäviksi, niitä ei löydy jälleenmyyntimarkkinoilta, koska niissä ei nähdä kaupallista potentiaalia.
Swetlikin kohdalla kompastuskivi lienee ollut juuri siinä, ettei ole ollut hintakuvaa. Hänen teoksiaan on ollut kaupan hyvin vähän ennen vuotta 2010. Ne muutamat teokset jotka ovat olleet myynnissä ennen sitä, ovat lisäksi olleet kaupan Ruotsissa, joten ei ole ihme, ettei kotimainen yleisö ole häneen tutustunut aiemmin. Swetlik elätti itsensä pitkälti muotokuvamaalarina ja tästä syystä hänen vapaa taiteellinen tuotantonsa on myös pienehkö.
Kuva Bukowski
Taiteilijan tunteneet ovat kuitenkin olleet vakuuttuneita hänen erityisyydestään, jo Georges von Swetlikin elinaikana, jopa Gösta Serlachius tuki häntä.
Siksi soitin Mäntässä sijaitsevan Serlachiuksen taidemuseon johtajalle Pauli Sivoselle ja kysyin heidän suunnitelmistaan koskien von Swetlikiä. Pauli Sivonen kertoi, että museon pysyvässä näyttelyssä on juuri siitä syystä esillä Swetlikin töitä koska Serlachius oli hänen tukijansa. Museolla ei ole suunnitelmissa pitää taiteilijan yksityisnäyttelyä, koska Raaseporissa ja Ahvenanmaalla on vastikään pidetty erittäin edustavat näyttelyt.
Niiden takana on von Swetlikin oppilas, itsekin taiteilija Riggert Munsterhjelm, joka haluaa tehdä unholaan jäänyttä mestaria tunnetuksi.
Lienee siis syytä hieman esitellä taiteilijaa nimeltä Georges von Swetilk (1912-1991). Hän syntyi Pietarissa upseeriperheeseen. Venäjän vallankumouksen myötä perhe muutti ensin Turkin Konstantinopoliin ja sieltä Suomeen.
Swetlik oli kiinnostunut historiasta, mutta hänellä ei ollut varaa opintoihin. Hän aloitti maalaamisen verrattain nuorella iällä ja päätti ryhtyä taiteilijaksi vierailtuaan Valamossa. Kesät 1929 ja 1930 hän vietti siellä maalaten sisäkuvia, maisemia ja munkkien muotokuvia.
Georges von Swetlik varttui venäläisälymystön kulttuuripiireissä ja kohtasi sitä kautta Ilja Repinin joka tarjoutui opettamaan häntä. Poikkeuksellisen lahjakkuuden huomasi myös Akseli Gallen-Kallela. Oppi-isä Repin kuoli vuonna 1930 ja Gallen-Kallela vuonna 1931. Mesenaatti Gösta Serlachiuksen myötävaikuttamana hän matkusti Pariisiin opiskelemaan Académie Colarossiin espanjalaisia, italialaisia ja hollantilaisia mestareita. 1930-luvulla hän ryhtyi ottamaan vastaan Serlachiuksen välittämiä muotokuvatilauksia. Hän maalasi lukuisia maamme merkittäviä talous- ja kulttuurielämän vaikuttajia.
Vapaata taiteellista tuotantoaan hän toteutti maalaamalla sisäkuvia ja maisemia. 1950-luvulla hän koki myös abstraktin kauden. Vaikka taiteilijan teemat perustuvat klassiseen taiteeseen, niin hän loi jatkuvasti uutta. Hänen tärkein aiheensa oli Viisaat ja tyhmät neitsyet – ihmishahmot kylpevät inhimillisyyden valossa.
Taiteilijan tärkein aihe – Viisaat ja tyhmät neitsyet, joka myytiin tänä syksynä Bukowskilla
Swetlik kehitti myös oman sovelluksen munaöljytemperatekniikasta.
Vaikka Georges von Swetlik ei mielellään pitänyt näyttelyitä, on hänen töitään ollut, pääasiassa postuumisti, esillä näyttelyissä Raaseporissa, Pariisissa. Moskovassa ja Maarianhaminassa.
Georges von Swetlik eli ja vaikutti Helsingissä, Ruotsissa ja Tammisaaren tienoilla. Suomen kansalaisuuden hän sai 1950-luvulla.
Pieni keräilijöiden piiri on hiljalleen alkanut syntyä von Swetlikin jättämän taiteellisen perinnön ympärille. Syksyn myyntitulokset ovat todella rohkaisevia jatkon suhteen.
Maamme taidemarkkinat tarvitsisivat myös nyt kipeästi uusia tähtiä. Arvotaiteen jälleenmyyntitilastot ovat nimittäin karua luettavaa ja tulevat alaa koskevat uutiset todella surullisia
Perustuu Tilastokeskuksen tilastoihin vuosilta 1979-2014
Syitä siihen täytyy pohtia syvällisemmin joku kerta. Mutta nopeasti tulee mieleen, että yllättävää, todella yllättävää on, että taiteesta, taiteilijoista ja taiteen hinnoista kirjoitetaan aiempaa vähemmän – se on vähintäänkin outoa, kun ajattelee miten suurta suosiota alan tv-ohjelmat nauttivat katsojien keskuudessa. Tätä väittämää täytyy tarkentaa siten, että kyllä myyntiennätykset aina ylittävät uutiskynnyksen. Ne ovat kuitenkin taloudellisessa taantumassa harvinaisia ja antavat taiteesta ja markkinoista hieman vääristyneen kuvan. Taide on paljon muuta kuin myyntiennätykset! Uusia suuruuksia ei synny ilman suuren yleisön vaikutusta.
Tieto on tässäkin tapauksessa valtaa ja sitä pitäisi jakaa pyyteettömästi sekä jokaisen omalta osaltaan kartuttaa. Museoiden tehtävänä on kasvattaa kansalaisia tuntemaan oma kulttuuri, tehdä sitä tunnetuksi ja avata uusia näkökohtia. Museot ovat pääsääntöisesti onnistuneet tehtävässään hyvin. Kaikkea vastuuta ei tosin yksilö voi sysätä valtiovallalle. Itsensä kehittäminen, oman sosiaalisen pääoman kartuttaminen, hyvät käytöstavat ja yleissivistys ovat osa-alueita, joiden tiedetään tieteellisesti vaikuttavan ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin – ja juuri siinä piilee antiikin, designin ja taiteen merkitys!
Kun seuraa designin ja valaisimien jälleenmyyntimarkkinoita, tulee nimi Paavo Tynell (1890-1973) sangen tutuksi. Tänä vuonna muotoilijan valaisimia on ollut markkinoilla ennätysmäärä – yksinomaan moderneissa huutokaupoissa pitkälle toistasataa kappaletta. Kauppa on käynyt vilkkaana ja myyntiennätyksiäkin on tehty. Mistä siis on kysymys?
Ensinnäkin Paavo Tynell on nyt tullut suurelle yleisölle tutuksi juuri hyvien myyntihintojen myötä. Toiseksi myös museoiden näyttelyt ja julkaisut ovat toimineet tiedon välittäjinä ja parantanet kysyntää ja sitä kautta myyntilukuja. Kolmanneksi taustalla on myös suuri ulkomainen kysyntä – joka puolestaan selittyy Tynellin itsensä, jo 1930-50-luvulla, tekemällä uranuurtavalla työllä.
Screenshot Google/kuvat Paavo Tynell
Markkinamekanismi toimii niin, että hintojen muodostuminen tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan. Kun lakipiste on saavutettu mekanismi korjaa vinoutuman ja määrittää päivän hinnan oikealle tasolle. Hyviä esimerkkejä tästä ovat mm. pörssikurssit ja asuntokaupan toteutuneet hinnat.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tynellin muotoilemien valaisinten tarjonta on ollut vähäistä kysyntään verrattaessa ja hinnat ovat kohonneet.
Pohdin nyt sitä, onko siis tämä lähes parisataa valaisinta tarpeeksi suuri määrä tyydyttämään markkinat ja leikkaamaan hintakehityksen?
Muutamia faktoja jällenmyyntimarkkinoistamme ovat, että myyntejä on tilastoitu vuodesta 1979 saakka. Markkinatutkimusta on antiikin, designin ja taiteen myynneistä olemassa hyvin vähän.
Kun katsoo ainoastaan numeroita voi erottaa tiettyjä ajanjaksoja. Ns. kasino-talouden aikoina klassinen suomalainen taide oli myyntihitti ja taidetta myytiin huippuvuosina 1988 ja 1989 lähes 30.000 euron keskihintaan (muutettu markoista nykyarvoon) parituhatta teosta vuodessa. On myös ollut aikoja vuosituhannen vaihteessa aina 2010 luvun loppupuolelle saakka, jolloin venäläinen esineistö on lähes revitty käsistä. Niistä myynneistä ei ole valitettavasti olemassa luotettavia tilastoja. Myyntihuippujen taustalla on kuitenkin ollut suurehkoja muutoksia markkinoilla. Kasinotalouden kohdalla vapautuneet rahamarkkinat ja venäläisen buumin kohdalla Euroopan unionin vapauttamat markkinat ja maailmantalouden kehitys ovat olleet avainasemassa ja vaikuttanet suoraan arvoesineiden jälleenmyyntiin. Lisäksi antiikki-, design- ja taide-esineet eivät ole välttämättömyyshyödykkeitä, vaan enemmän ylellisyyshyödykkeitä.
Modernin- ja design-esineistön myyntiluvut ovat 2000-luvun alusta lähtein kasvaneet tasaisesti klassisen esineistön kustannuksella. Maailmantalous taas on notkahtanut. Ostajien makutottumukset ovat hieman kärjistettynä, muuttuneet Pekka Halosen ja Berndt Lindholmin maalauksista Paavo Tynellin lamppuihin ja Birger Kaipiaisen keramiikkaan.
Thomas Luoma/Hagelstam tutkii Oulun Tervahoviin tehtyjä uniikkivalisimia
Soitin entiselle kollegalleni Dan von Koskullille, joka on Bukowskin designista vastaava intendentti ja kysyin mikä hänestä on syy Tynellin suosiolle? Hän oli sitä mieltä, että Paavo Tynellin tuotteet ovat siksi kysyttyjä, että ne eivät ole yksittäiskappaleita eli uniikkeja ja niitä on tuotettu sopivina sarjoina mutta ei kuitenkaan massatuotettu.
Kun tarkastelee myynnissä olleiden Tynellin tuotteiden määrää, voi huomata, että vuonna 2013 myynnissä oli noin 30-50 valaisinta ja vuonna 2016 niitä on ollut kaupan noin 150 kappaletta ainoastaan pääkaupunkiseudulla pidetyissä laatuhuutokaupoissa. Kun siihen vielä ynnätään alan liikkeiden myynti sekä suoramyynti, voi lukuja vain arvailla. Kuitenkin voidaan todeta, että parin viime vuoden aikana markkinoille on ilmestynyt huomattavasti enemmän näitä kysyttyjä valaisimia juuri hyvän myynnin houkuttelemina. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Hagelstamilla joulukuussa 2015 ennätyshintaan 44.000 euroa nuijittu Kinema-valaisin.
Markkinoiden toimivuuden ja hyvän hintakehityksen lisäksi väitän, että Paavo Tynell on itse jo aikoinaan tehnyt tuiki tärkeän pohjatyön nyt nähtävälle menestykselle. Valaisinmuotoilija Paavo Tynell ja Taito Oy tekivät jo 1930-luvulta saakka tiivistä yhteistyötä maamme johtavien arkkitehtien kanssa. Taito myös mainosti säännöllisesti Arkkitehti-lehdessä. Alvar Aalto teetti Viipurin kirjaston ja Paimion parantolan valaisimet ja arkkitehti J.S. Siren eduskunnan valaisimet ja myös muut rakennukseen suunnitellut taidetakomotyöt Taito Oy:ssä. Merkittävää oli, että Paavo Tynell osallistui varhaisessa vaiheessa arkkitehtien kanssa tulevien rakennusten valaisusuunnitteluun, ja yhteistyötä syntyi esimerkiksi Erik Bryggmanin, Erkki Huttusen, Pauli Blomstedtin ja Aarne Ervin kanssa. Huippukautensa aikana Taito Oy valmisti valaisimet miltei kaikkiin Suomen uudisrakennuksiin. Virallisesti Taito Oy sulautui Idman Oy:hyn vuonna 1954. Tiedetään kuitenkin, että yritykset tekivät jo runsaasti yhteistyötä 1930-luvulla kuten kun Idman Oy toimitti ”Taito”-valaisimet Helsingin Uuteen postitaloon, joka valmistui vuonna 1938.
Yhteistyö Aarne Ervin kanssa oli näin jälkikäteen ratkaiseva. Ervin mukana Paavo Tynell pääsi vuonna 1948 USA:n markkinoille. New Yorkin Finland Housen tiloissa Ervi käytti Tynellin suunnittelemia valaisimia, ja Taito Oy piti talossa myyntinäyttelyä. Tämä johti valaisinten tilauksiin sekä yksityiskoteihin että julkisiin rakennuksiin USA:ssa. Jopa YK:n pääsihteerin virkahuoneessa on yhä Tynellin suunnittelemat valaisimet.
Paavo Tynell on siis ollut Yhdysvalloissa jo pitkään tunnettu suunnittelija ja se selittänee osaksi nyt tämän suuren kysynnän hänen valaisimilleen.
Nähtäväksi jää miten kauan tämä suosio kestää? Vai onko suurin suosio edes vielä saavutettu?
Kuvat: Bukowski ja omat arkistot
Lisää Paavo Tynellistä voi lukea täältä http://www.paavotynell.org
TERVETULOA!
Oy Maria Ekman-Kolari Ab on vuonna 2016 perustettu arviontipalveluita pesänjakoa, myyntiä ja vakuuttamista varten tarjoava yritys. Toimintaan kuuluu myös antiikin, designin ja taiteen ostokonsultointia yksityisille ja yhteisöille.
Arvioinnit ja konsultaation tekee yrityksen omistaja Maria Ekman-Kolari ja ne perustuvat hänen lähes 30 vuoden kokemukseensa antiikin, designin ja taiteen jälleenmyyntimarkkinoilta sekä erinomaiseen alan kysynnän ja tarjonnan tuntemukseen.
Maria Ekman-Kolari on työskennellyt vastuullisena asiantuntijana, intendenttinä ja meklarina tunnetuissa suomalaisissa huutokauppakamareissa, mm. Hörhammerilla, Bukowskilla ja Hagelstamilla. Työtehtäviin on aina kuulunut paljon tutkimus- ja kirjoitustyötä kuten alan artikkelien, historiikkien ja sukukronikoiden kirjoittamista sekä mediaesiintymisiä, luentoja ja koulutustapahtumia. Tämä kokemus ja tietotaito on nyt yrityksen asiakkaiden saatavilla.
Arviointitapahtuma liittyy usein elämänmuutokseen ja on asiakkaalle ainutkertainen tapahtuma. Toimeksiannot perustuvat asiantuntemukseen ja hienovaraisuuteen Arvioinnit suoritetaan ammattitaidolla ja luotettavasti tarkkojen kuvien perusteella tai itse esinettä tutkimalla, sovittaessa myös nopealla aikataululla. Arviointipyynnön voi lähettää sähköpostilla tai sopia kotikäynnistä tai tapaamisesta.
Tältä sivulta löydät mielenkiintoista tietoa Marian asiantuntijapalveluista, taustasta, hänen julkaistuja artikkeleitaan sekä mielipiteitään antiikista, designista ja taiteesta.
Liity asiakasklubiin, saat jäsenkirjeen johon on kerätty alan tapahtumia ja tietoa. Se kertoo myös mistä tapahtumista löydät Marian arvioimasta.
”Suuren maineen sai myös juttu uimaretkestä Lidoon. Prof. Axel Haartmanin kuvaaman se kuuluu seuraavasti: Eräänä kauniina kesäpäivänä kuumuus houkutteli hänet Venetsiasta Lidoon, missä hän toivoi saavansa virkistystä merestä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että saattoi vuokrata itselleen uimakopin, missä hän riisuuntui ja läksi sitten viattomasti, sellaisena kun Jumala oli hänet luonut, kohti vettä. Silloin syöksyi vartija siveellisesti närkästyneenä hänen kimppuunsa. Signore, signore, täytyy olla uimapuku! Santerilla ei ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen, mutta hänellä oli maalilaatikko mukanaan. Hän palasi uimakoppiin, puristi värin putkesta ja maalasi raidalliset uimahousut peittämään vartijan silmiä loukanneita kohtia. Kukaan ei enää käynyt hänen kimppuunsa ja hän sai rauhassa kylpeä viileissä laineissa. Miten kauan nämä uimahousut verhosivat hänen pyöreää persoonaansa en tiedä”.
WWW.MARIAEKMANKOLARI.COM 