_SAL3593

Impressionisti Santeri Salokiven ennen näkemättömiä teoksia on esillä näyttelyssä, joka pidetään Galerie Donnerilla Helsingissä 20.5−3.6 2018. Se on avoinna päivittäin klo 12-18.

Teokset löytyivät vuonna 2017 eräästä varastosta kuolinpesän selvityksen yhteydessä. Ne olivat olleet varastoituna ja lähes unohdettuina 77 vuotta eli vuodesta 1940, jolloin taiteilija kuoli.

 

Självporträtten

Turkulaissyntyinen taidemaalari Santeri Salokivi (1886−1940) kuuluu Suomen taiteen suuriin ja kansainvälisiin nimiin. Hän maalasi ja opiskeli pääasiassa Pariisissa, Venetsiassa ja Münchenissä. Kesät hän vietti aina kotimaassaan, jossa valo ja varjot olivat tähän vuodenaikaan parhaimmillaan. Salokivi oli vähäisestä koulunkäynnistään huolimatta hyvin sivistynyt henkilö, joka ammensi luovuuttaan kirjallisuudesta, musiikista ja museoista. Louvren kokoelmatkin hän tunsi läpikotaisin.Santeri Salokiven valoisuus ja elämänmyönteisyys heijastui hänen taiteeseen. Taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schauman luonnehti elävästä väripaletistaan tunnettua Salokiveä aurinkolaulajaksi, taiteilija Eero Snellman taas synnynnäiseksi impressionistiksi.

Tässä voit tutustua Santeri Salokiveen:

 

 

Vuosi 2018 on Santeri Salokiven perinnön kannalta tärkeä. Paitsi että Salokivi on elokuuhun saakka esillä HAMissa pidettävässä Air de Paris-näyttelyssä, Turun taidemuseo avaa syyskuussa Salokiven ja hänen taiteilijatovereidensa uraa esittelevän näyttelyn. Näiden tapahtumien lomassa Galerie Donnerilla esitellään toukokuussa yleisölle Salokiven töitä, jotka jäivät hänen ateljeehensa vuonna 1940 kun hän menehtyi. Niiden joukossa on valmiita öljyvärimaalauksia, piirustuksia, vesiväritöitä, muotokuvia, grafiikkaa ja keskeneräisiä luonnoksia sekä harjoitelmia.

-Työhöni kuuluu tärkeänä osana kuolinpesien arvioinnit ja realisoinnit. Tämä tapaus on oiva esimerkki siitä, miten käy, jos pesänselvittämisen yhteydessä henkilökohtaisten esineiden perkaamista lykätään. Asia viivästyy, se unohtuu ja lopulta esineet hautautuvat muun alle.  On suoranainen ihme, että tämä kokonaisuus on selvinnyt tähän päivään ja että se ylipäätänsä löytyi, sanoo Maria Ekman-Kolari, joka löysi teokset.

Galerie Donner, jossa teokset ovat esillä, on yksi maamme vanhimmista ja perinteikkäimmistä antiikkiliikkeistä, joka on erikoistunut klassiseen antiikkiin ja erityisesti 1700-lukuun.

-Kohti abstraktiota liukuva moderniotteinen impressionismi kultakaudelta sopii upeasti klassisen esineistön kanssa, sanoo Arthur Aminoff, joka omistaa Galerie Donnerin. -Liikkeeni on ollut suljettuna pitkäksi venyneen putkiremontin ajan ja olen todella iloinen, että voin avata sen loppukeväällä aurinkoisissa merkeissä. Aurinkolaulaja Salokivi saa loistaa liikkeessä ja oikea aurinko liikkeen ulkopuolella, jatkaa Aminoff.

-Lisäksi Galerie Donnerilla on jatkossa tarkoitus lisätä taiteen määrää ja järjestää erikoisnäyttelyitä sekä tapahtumia siihen liittyen, hän kertoo.

-Olemme Arthur Aminoffin kanssa tehneet paljon yhteistyötä vuosikymmenet ja lisäksi taiteilija lukeutuu kummankin suosikkeihin, joten on enemmän, kuin luonnollista, että tämä näyttely tehdään yhdessä, Ekman-Kolari sanoo.

– Santeri Salokivi on maamme tärkein ja kansainvälisin impressionisti, olemme iloisia saadessamme esitellä häntä taas laajemmin Galerie Donnerin uudistetuissa tiloissa, Maria päättää.

Santeri Salokivestä on kirjattu suuri määrä tarinoita:

” Sydämen hyvyys asettaa ihmiselle vapauden rajat – sopii hyvin isään, joka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta liikkui kun kala vedessä kaikenlaisissa piireissä ja viihtyi niin nuorten kuin vanhojenkin parissa kansallisuudesta riippumatta. Hänellä oli todella verraton kyky tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin. Uskon sen johtuvan siitä, että hän vaistonvaraisesti löysi jokaisessa ihmisessä piilevän lämmön ja sai ihmiset vapautumaan seurassaan, niin että heidän parhaimmat ja persoonallisimmat puolensa pääsivät esiin.”

 

Familjen

Dalila Salokivi-Kavaleff  1996. Luotu hetkessä. s.22. Otava

 

Eräänä aamuna isä oli loistavalla tuulella ja työ sujui, hän vihelsi Beethovenin viulukonserton kokonaisuudessaan ehkä loistokkaammin kuin koskaan ennen. Silloin soi ovikello. Isä meni avaamaan, ja ovella seisoi hänen vanha ystävänsä Selim Palmgren, joka kysyi innokkaana. ”Mikä levytys sinulla oikein on ? Kuulin kyllä portaisiin, että olivat Kreislerin kadensseja, mutta kuka ihmeessä soittaa? ” Isä vihelsi uudelleen muutaman tahdin konsertosta. ”Tuhannen tulimmaista”, Selim sanoi. ”Ainahan minä olen sanonut, että sinulla on absoluuttinen sävelkorva, mutta en sentään kuvitellut, että pystyt tuollaiseen. Sinähän voisit mennä sirkukseen esittämään viulukonserttoja ilman viulua”.

Italienmotiv

”Roomassa hän joutui romanttisella tavalla myös erääseen toiseen tuttavuussuhteeseen. Nuorukaisen laiha rahavarasto uhkasi alinomaa tyrehtyä, ja luvattu rahalähetys viipyi. Tilanne oli masentava, ja maalari kulki eräänä iltana synkissä ajatuksissa, kun yht’äkkiä iloiset napolilaiset laulut houkuttelivat hänet erääseen kahvilaan. Hän tilasi lasin moscatoa, ja kun musiikki oli vaiennut, ja eräs musikanteista kiersi keräämässä raha lakkiinsa, heitti Salokivi viimeisen soldinsa siihen, pyytäen sammalla saada lainata mandoliinia. Hän soitti tunnetun suomalaisen kansanlaulun, ja kesken kättentaputusten, jotka seurasivat hänen esitystään, tuli eräs hyvin puettu nuori mies hänen luokseen ja kysyi oliko hän suomalainen. Hän oli jo silloin arvossa pidetty suomalainen kirjailija Joel Lehtonen, joka nyt ilmestyi kuin kaitselmuksen lähettämänä, ja ilta päättyi ystävyyteen 19-vuotiaan taidemaalarin ja joitakin vuosia vanhemman kirjailijan välillä, ystävyyteen, jonka piti syventyä ja kestää läpi elämän.”

Majsi Salokivi, 1945. Salokivi. S. 15. WSOY

 

”Ei minun mieleni tee mitään taulua, teosta maalata – haluan vain opiskella, piirustaa ja maalata alastoman mukaan – tulehan joskus mieleeni että olisipa aika koittaa, mutta sitte siihen tulee heti vastaus: mitä turhia vielä tuumit – opi ensin jotta taidat jotain, pian sitte itte luot! En tiedä miten voin Suomessa olla, kun olen tottunut täällä alastomiin malleihin, ja suurin osa aiheistani vaatii juuri niitä, mutta Turkuhan mene eteenpäin, niin ehkä siellä saa ilmoittaa lehdissä.

Mieleni tekisi kylläkin maalata aihe, jonka luonnoksen Helsingissä möin (tyttö kun seisoo tuulessa alastomana rannalla) ja olenkin mallin mukaan piirtänyt asennon, mutta en hyväksyisi kuitenkaan sellaista, johon ateljeessa olen ajatellut värit – tahdon luonnossa, ulkona auringon paisteessa maalata, ja siksi minun tulee se jättää, ja samoin monta aihetta toistaiseksi-.”

Majsi Salokivi, 1945. Salokivi. S. 18. WSOY

Nakenstudier

 ”Santeri Salokivi ”lauloi aurinkolauluja” koko olemuksellaankin, sillä hän säilytti koko elämänsä ajan lapsenmielensä sanan raamatullisesti myönteisessä merkityksessä.”

Hertta Tirranen, 1955. Suomen taiteilijoita Alwar Cawénista Wäinö Aaltoseen Elämkertoja. S. 20. Werner Söderström Osakeyhtiö

”Lehtimiehet olivat häntä vastassa etenkin silloin, kun hän astui maihin synnyinkaupunkinsa Turun satamassa, sillä hän oli niitä taiteilijoita, joista helposti sai hauskan, pakinamaisen reportaasin, ja pakinpalstoilla ikuistettiin moneen kertaan hänen juttunsa ja hänen impulsiiviset, viattoman innokkaat voimasanansa ”voi saakuli” ja ”jeekulin hauskaa”.

Hertta Tirranen, 1955. Suomen taiteilijoita Alwar Cawénista Wäinö Aaltoseen Elämkertoja. S. 25. Werner Söderström Osakeyhtiö

 

Personmotiv”Suuren maineen sai myös juttu uimaretkestä Lidoon. Prof. Axel Haartmanin kuvaaman se kuuluu seuraavasti: Eräänä kauniina kesäpäivänä kuumuus houkutteli hänet Venetsiasta Lidoon, missä hän toivoi saavansa virkistystä merestä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että saattoi vuokrata itselleen uimakopin, missä hän riisuuntui ja läksi sitten viattomasti, sellaisena kun Jumala oli hänet luonut, kohti vettä. Silloin syöksyi vartija siveellisesti närkästyneenä hänen kimppuunsa. Signore, signore, täytyy olla uimapuku! Santerilla ei ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen, mutta hänellä oli maalilaatikko mukanaan. Hän palasi uimakoppiin, puristi värin putkesta ja maalasi raidalliset uimahousut peittämään vartijan silmiä loukanneita kohtia. Kukaan ei enää käynyt hänen kimppuunsa ja hän sai rauhassa kylpeä viileissä laineissa. Miten kauan nämä uimahousut verhosivat hänen pyöreää persoonaansa en tiedä”.

Hertta Tirranen, 1955. Suomen taiteilijoita Alwar Cawénista Wäinö Aaltoseen Elämkertoja. S. 20. Werner Söderström Osakeyhtiö

Tämä näyttely toteutetaan yhteistyössä valokuvaaja Matias Uusikylä ja Taidekehystämö Janne Palmu:n kanssa.

 

Kuvat: Matias Uusikylä/Promedia Studio

 

 

 

Globaalit taidemarkkinat ovat sangen lavea käsite. Lähes kaikissa maissa oman maan taiteilijat osataan kulttuurisesti parhaiten ja siltä perustalta kumpuaa myös teosten, tässä tapauksessa, rahallinen arvostus. Hyvin pieni joukko taiteilijoita kohoaa sen luokan maailmanmaineeseen, että ovat kurantteja kaikilla mantereilla.

Näiden arvostusten hahmottamista helpottavat tilastot. Artprice.com on vuodesta 1992 lähtien koonnut aluksi arvotaiteen ja myöhemmin kaiken julkisesti kaupatun taiteen tietokantaan. Tietotekniikan parannuttua tästä tietokannasta on saatu yhä enemmän avainlukuja, jotka kertovat hyvin mielenkiintoisia asioita taidemarkkinoilta.

Numeroita katsoessa pitää toki muistaa, että teokset ovat usein uniikkeja. Taiteilijat eivät ole myöskään koneita, vaan luovia ihmisiä, joilla on hyviä ja huonoja päiviä. Teosten arvostukseen vaikuttaa moni asia. Tietyn taiteilijan taideteoksia pitäisi olla tarjolla sen verran, että ostajilla pysyy taiteilija ja teosten hintakuva mielessä, mutta riittävän vähän, jottei synny mielikuvaa ylisuuresta tarjonnasta.

Taidemarkkinoiden koko

TAIDEMARKKINATKEHITYS2000-2017

Arvotaiteen liikevaihto vuonna 2017 oli 14,9 miljardia US dollaria. Lisäystä oli 20% edelliseen vuoteen verrattuna.

Tekijöitä, jotka vaikuttavat markkinoiden kehittymiseen ovat taloudelliset suhdanteet ja ne korreloivat pörssikurssien kanssa hyvin voimakkaasti. Varsinkin pörssiosakkeista saatavat runsaat osingot kasvattavat taide- ja antiikkimarkkinoita. Taidetta ostetaan, kun on ylimääräistä sukanvarressa, siihen ei käytetä viimeisiä ruokarahoja. Suhdanneherkkyydestä kertoo, että vuoden 2017 ensimmäisellä puoliskolla markkinat kasvoivat 9% ja vuoden jälkimmäisellä 32%. Nämä luvut noudattelevat hämmästyttävän paljon Dow Jones-indexin kehitystä Yhdysvalloissa ja Saksan Dax-indexin liikkeitä.

Maailmanlaajuisesti teoksia kaupattiin vuonna 2017 yhteensä 502.900 teosta määrällisesti lisäystä on 3% edelliseen vuoteen verrattuna. Myymättä jäi keskimäärin 34% teoksista (vuonna 2016 luku oli 36%).

Vuoden kohokohta oli Leonardo da Vincin teoksen Salvator Mundin myynti 450 miljoonalla US dollarilla. Tämä siirsi uudeksi ”unelmavirstanpylvääksi” miljardin dollarin rajan yhdelle teokselle.

Suurimmat taidemarkkinat

Kiina on tällä hetkellä suurin, siellä arvotaiteen liikevaihto oli viime vuonna 5,1 miljardia US dollaria ja se tarkoittaa 34,2 % markkinoista. Yhdysvallat on hyvin lähellä 4,9 miljardin US dollarin liikevaihdolla ja 32,8% markkinaosuudella. Kiinassa kasvu oli kuitenkin maltillisempaa ja jäi 7% kun taas Yhdysvalloissa kasvua oli huimat 42%.

Euroopassa kasvukeskus oli ylivoimaisesti Ranska, jossa nousua oli 35%. Englanti jäi 18% ja Saksa 12% kasvuun. Suuria lukuja nämäkin, jotka korreloivat yllättävän tarkasti rahamarkkinoiden liikkeisiin.

Alan suurimmat toimijat

SUURIMMATHUUTOKAUPAT2017

Englannissa vuonna 1766 perustetulla Christies’llä on pääkonttori Lontoossa ja 12 huutokauppahuonetta ympäri maailman sekä toimistoja ja edustajia hyvin monessa maassa. Pääomistaja on nykyään ranskalainen.

Englannissa vuonna 1744 perustetulla Sotheby’sllä on pääkonttori New Yorkissa ja 9 huutokauppahuonetta sekä toimintaa 40 maassa. Pääomistaja on kiinalainen vakuutusyhtiö.

Valtionyhtiö Poly Auctions on perustettu vuonna 2012 Hongkongiin ja sillä on kaksi huutokauppahuonetta.

China Guardian on perustettu vuonna 1993 Pekingiin. Yrityksellä on kahdeksan huutokauppahuonetta pääosin Kiinassa. Yritys omistaa neljänneksen kiinalaisesta vakuutusyhtiöstä, joka on Sotheby’sin pääomistaja.

Phillips on perustettu Lontoossa vuonna 1796 ja sillä on yhdeksän huutokauppahuonetta maailman metropoleissa. Pääomistaja on venäläinen Mercury group, joka edustaa luksusbrändejä kuten Ferrari, Bently, Armani, Breitling, Chopard, Faberge ja Tiffanyä Venäjällä.

Euroopasta löytyy lisäksi kaksi menestyvää huutokauppakamaria:

Itävaltalainen Dorotheum, joka on perustettu vuonna 1707 Wieniin, jossa myös sen huutokaupat pidetään. Yrityksellä on 7 edustustoa Euroopassa. Yritys on yhä itävaltalaisomistuksessa. Liikevaihdoltaan 13. suurin huutokauppayritys maailmassa.

Artcurial on perustettu vuonna 2001 Pariisiin. Huutokaupat pidetään pääasiassa Pariisissa ja Monacossa. Yritys kuuluu ranskalaiseen Dassault Groupiin, joka on tunnettu hävittäjistään, Le Fiagro lehdestään ja kiinteistövälitystoiminnastaan. Liikevaihdoltaan 14. suurin alan yritys maailmassa.

Vuoden 2017 kalleimmat taideteokset

Myytiin New Yorkissa, Pekingissä, Lontoossa ja Hongkongissa

Viisi kalleinta teosta olivat:Screen Shot 2018-04-02 at 15.45.44

 

Omat ennätyksensä tekivät myös taiteilijat Zao Wou-Ki, Marc Chagall ja Constantin Brancusi.

Lähde: Artprice.com

Screen Shot 2017-06-02 at 11.35.13
”Tavara vaihtaa omistajaa
tiuhaan tahtiin. Huutokaupat, löytöjen metsästys ja tavaroiden kierrätys ovat kovassa suosiossa. Antiikki ja taide ovat loputon aarreaitta yhtä hyvin persoonalliselle sisustajalle, keräilystä kiinnostuneelle kuin sijoittamista suunnittelevallekin. Todellisia löytöjä voi tehdä kuitenkin vain tietämällä tarpeeksi esineistä.Tieto on valtaa – ja sitä tietoa tarjoaa tämä teos. Kyseessä on kätevä käsikirja, jonka avulla pääsee sukeltamaan historiaa huokuvien esineiden lumoavaan maailmaan. Teos tarjoaa perustietoa, jonka avulla voi aloittaa kiinnostavan harrastuksen, mutta myös runsaasti käytännön vinkkejä kokeneemmallekin keräilijälle.Mukana olevat tositarinat päästävät kurkistamaan alan kulisseihin.
MARIA EKMAN-KOLARI on antiikin, taiteen ja designin asiantuntija. Hän on toiminut useissa suomalaisissa huutokauppakamareissa.
MERJA ASIKAINENon tietokirjailija, joka kasvoi antiikin maailmaan isänsä työn ansiosta.”

Kuvat: Bukowskis

1900-luvun alkupuolella arkkitehdit ryhtyivät ajan ihanteiden mukaisesti suunnittelemaan moderneja rakennuksia. 1920-luvulle tultaessa funktionalismi eli funkkis ja pelkistetty klassisismi näkyivät voimakkaasti uusissa sisustuksissa. Modernit rakennukset, modernit ihanteet ja uudet tilavuussuhteet asettivat kuitenkin huonekaluille uusia vaatimuksia. Näinä aikoina ei ollut tavatonta, että arkkitehti piirsi talon ja siihen sopivan sisustuksen huonekaluineen.

 

Kaupungistuminen, teollistuminen ja nousukausi synnyttivät voimakkaan ja kasvavan kysynnän sarjatuotetuille vakiohuonekaluille. Luonnollisesti tämä johti siihen, että alalle syntyi 1920-30-luvuilla monia uusia yrittäjiä. Nuoren polven arkkitehdit ja uudet puuseppäyrittäjät ryhtyivät yhteisvoimin tuottamaan uuteen arkkitehtuuriin sopivia huonekaluja kaikille kansalaisille. Käytännössä tämä tarkoitti kokonaisuuksia tai irrallisia huonekaluja eri hinta-luokissa ja kilpailua asiakkaista muotoilulla ja teknisillä innovaatioilla.

 

Näin jälkikäteen on helppo todeta, että 1930-60-luvuilla huonekaluteollisuus tuotti monia kalusteita, joita tänä päivänä pidetään klassikkoina. Jälleenmyyntimarkkinoilla Artekin ja erityisesti Alvar Aallon tuotanto 1930-50-luvuilta, on jo pitkään ollut haluttua keräilijöiden keskuudessa. Tämän johtotähden vanavedessä ovat huonekalumuotoilusta kiinnostuneiden katseet olleet jo pitkään myös muussa aikalaisten tuotannossa. Ongelmana on ollut tutkimustiedon vähyys eli lähdekirjallisuuden ja tiedon puute. Ihmiset eivät välttämättä tiedä ja tiedosta, että heillä on kotonaan jonkin erinomaisen ja halutun muotoilijan tuotoksia, koska niistä ei ole vähäisen tiedon vuoksi kirjoitettu. Siitä syystä niitä ei osata arvostaa eikä tarjota jälleenmyyntimarkkinoille.

lappalainenbambino
Ilmari Lappalainen, Bambino. Kuva Bukowskis

Tässä kirjoituksessa painopiste tulee olemaan niissä muotoilijoissa, joiden tuotteet kiinnostavat keräilijöitä jopa maamme rajojen ulkopuolella. Muotoilijat ovat työskennelleet kahdelle eri huonekaluvalmistajalle lahtelaiselle Asko Oy:lle ja Keravan Puusepäntehdas Oy:lle. Nämä kaksi tehdasta valikoituivat myös siksi, että paikalliset museot ovat tehneet erittäin tärkeää työtä ja tuottaneet erinomaiset julkaisut tehtaista ja niiden suunnittelijoista.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen luettavaksi lähteinä käyttämiäni kirjoja;

Asko – huonekaluja Lahdesta, Sari Kainulainen ja Päivi Vickholm, Lahden kaupunginmuseo 2016

fullsizerender

sekä

 

Nykyaikaisia huonekaluja, Stockmannin piirustuskonttorin muotoilua – Keravan Puusepäntehtaan työtä, Leena Karttunen, Keravan Museo 2014

fullsizerender-1

 

 

ASKO – HUONEKALUJA LAHDESTA

 

Huonekalutehtaan on perustanut August Asko- Avonius (1887-1965), joka oli kymmenhenkisen perheen kuopus Pohjois-Karjalasta. Hän opiskeli aluksi puusepäksi Sortavalassa vuosina 1905-1907 . Kisällikierroksellaan hän oli vielä nimeltään August Avonius ja työskenteli mm. Bomanin tehtaalla Turussa sekä monessa puusepänverstaassa Ruotsissa. Hän perusti Lahteen puusepänverstaan vuonna 1918. Aluksi työntekijöitä oli viisi ja koneita ja työkaluja pyöritti kolme sähkömoottoria. Tehdas menestyi niin hyvin, että Avonius rakennutti tehtaan vuonna 1923 Lahden Vuoksenkadulle aivan rautatien tuntumaan. Voimakkaan kasvun vuoksi tehdasta laajennettiin myös vuosina 1928 ja 1930.

Yritykselle ryhdyttiin pohtimaan iskevämpää ja omintakeisempaa nimeä kuin Lahden Puusepänverstas. Nimeksi valittiin Asko, koska yritys oli perustettu Askon-päivänä (6.syyskuuta) 1918. Vuonna 1931 August Avonius otti myös Asko-nimen osaksi omaa sukunimeään. Asko-Avonius Huonekalutehtaan tuotteet on siitä lähtien tunnettu Asko-nimellä.

Rohkeat investoinnit ja selkeät tavoitteet johdattivat yrityksen pienestä verstaasta maamme suurimmaksi huonekalutehtaaksi. Asko-huonekaluja myytiin muun sisutusesineistön ohella myymälöissä maamme suurimmissa kaupungeissa kuten Oulussa, Turussa, Helsingissä ja Tampereella.

Huonekalualan messutoiminta osoittautui tehokkaaksi tavaksi saattaa tuotteet suuren yleisön tietoisuuteen. Vuonna 1935 Helsingin messuhallissa järjestettyjen suurmessujen Asko-osaston suunnitteli Maija Heikinheimo. Tehtaan esitteissä 1930-luvulla suunnittelijatietoa ei katsottu myyntiä edistäväksi, joten sitä ei mainittu. Tehtaan alkuaikoina siellä työskentelivät mm. Eevert Toivonen, Gurli Johansson, Annikki Hyvärinen (myöhemmin Tapiovaara), Antti Salmenlinna, Birger Hahl, Harald Honkanen, Walter Rumantsev, Ilmari Lappalainen ja Ilmari Tapiovaara.

Sota-aikana säännöstely ja raaka-ainepula vaikeuttivat toimintaa. Talvisodan pommituksissa Askon tehtaiden varasto tuhoutui. Tehdas otettiin osittain majoituskäyttöön ja tuotanto valjastettiin puolustusvoimien käyttöön. Tehtaan oma suunnittelutoiminta oli näinä aikoina jäissä. Rauhan tultua toiminta elpyi ja kysyntä kasvoi. Myyntiin lienee myös vaikuttanut siirtoväen asuttaminen.

1950-60-luvulla tehdas kasvoi voimakkaasti. Sitä laajennettiin, konekantaa uusittiin ja rationalisoitu tuotanto teki tehtaasta Pohjoismaiden suurimman. Liikkeitä oli parhaimmillaan 40 kappaletta ympäri maan.

1950-luvulla kokonaiset kalustot korvattiin kodeissa käytännöllisillä yksittäiskalusteilla. Muunneltavat hyllyt, pyörätasot, lepotuolit ja vuodesohvat olivat tarkoituksenmukaisia ja niiden avulla kodin asumisneliöt saatiin hyötykäyttöön. Askon sisutusarkkitehdit kalustivat myös kouluja, kahviloita , sairaaloita ja muita julkisia tiloja.

Vuonna 1958 Asko osallistui Kölnin kansainvälisille huonekalumessuille esittelemällä Tapio Wirkkalan rytmivaneripöytiä ja Nikke-tuolin. Vuonna 1966 samoilla messuilla Askon osastolla esiteltiin myös Eero Aarnion suunnittelema ja lasikuidusta valmistettu Pallotuoli – kansainvälinen läpimurto oli tosiasia. Tapio Wirkkala, Ilmari Tapiovaara ja Eero Aarnio olivat jo silloin kansainvälisiä tähtiä.

wirkkalanikke
Tapio Wirkkala, Nikke-tuoli. Kuva Bukowskis

Tehtaan vähemmän tunnettuihin suunnittelijoihin joiden töihin kannattaa tutustua ovat:

Olli Borg (1921-1979)

Taideteollisuusopistosta vuonna 1947 valmistunut Borg, toimi Askon vakituisena suunnittelijana muutaman vuoden ajan 1950-luvulla. Vuonna 1956 hän mm. suunnitteli yhdessä Ilmari Lappalaisen kanssa Askolette-malliston. Hän palasi yritykseen ja johti malliston uudelleen kehitystä vuosina 1963-66 apunaan Jussi Peippo. Olli Borgin suunnittelun lähtökohta oli lähinnä tekninen ja muoto syntyi sen perusteella.

Nojatuoli nro 2490 nimeltään Rondo on vuodelta 1964 ja sen Borg suunnitteli yhteistyössä Mauri Laatikaisen kanssa.

olliborgrondo-nro2490
Olli Borg ja Mauri Laatikainen; Nojatuli 2490 nimeltään  Rondo

Kuva: Bukowskis

Ilmari Lappalainen (1918-2006)

Oli peruskoulutukseltaan puuseppä. Hän valmistui sisutusarkkitehdiksi vuonna 1947 ja tuli aluksi harjoittelijaksi Askoon. Hän oli muutamaa vuotta lukuun ottamatta koko uransa ajan Askon palveluksessa ja pääsi sieltä eläkkeelle vuonna 1978. Suunnittelun lähtökohtana oli istuttavuus ja selän hyvinvointi. Hän on suunnitellut mm. Rex-, Columna-, Bambino- ja Pulkka-nojatuolin.

lappalainenpulkka
Ilmari Lappalainen; Metalli Pulkka Kuva; Bukowskis

Ilmari Tapiovaara (1914-1999)

Palkattiin lähes koulun penkiltä Askoon. Sitä ennen hän ehti toimia harjoittelijana Le Corbusierin toimistossa Pariisissa ja kirjoittaa artikkeleita Helsingin Sanomiin. Ura Asko Oy:n taiteellisena johtajan jäi lyhyeksi. Yhteistyö kuitenkin jatkui vuosikymmeniä Tapiovaaran toimiessa yrityksen ulkopuolisena suunnittelijana. Asko valmisti pinnatuoleja nimeltä Fanett, Mademoiselle ja Crinolette lisenssillä. Näitä tuolimalleja valmistettiin myös mm. Ruotsissa ja pienillä suomalaisilla tehtailla. Yhteistyö Tapiovaaran kanssa oli tärkeää ja modernisoi Askon ilmeen.

tapiovaarafanett
Ilmari Tapiovaara, Fanett-tuoleja.

Kuva: Bukowskis

Aulis Leinonen (1932-1994)

Oli Askon vakituinen suunnittelija 1950-60-luvulla. Hän suunnitteli myös kalusteita julkisiin tiloihin. Hän on suunnitellut tarjoiluvaunun, joissa on Tapio Wirkkalan rytmivanerista valmistetut tarjottimet, Tammukka-kaluston ja Ananas-tuolin.

aulisleinonentarjouluvaunu3980

Kuva: Bukowskis

Jussi Peippo (1933-1982)

Oli aluksi Askon palkkalistoilla, mutta siirtyi myöhemmin vapaaksi suunnittelijaksi. Hän oli suunnittelemassa Askolle osastoja Kölnin huonekalumessuille vuosina 1962 ja 1964 sekä mukana suurissa hankkeissa kuten moskovalaisen Hotelli Rossijan kalustamisessa. Hän on suunnitellut Askolle mm. Tectonia-ruokaryhmän sekä Alli-kaluston.

Olavi Lieto (1919-2005)

Toimi vuosina 1950-55 Askon taiteellisena johtajana. Hän oli mukana uudistamassa tehtaan mallistoja. Hän suunnitteli Askolle Vappu-nojatuolin, Anja-kaluston ja tuolin mallinro 2010.

olavilietotuoli2010
Olavi Lieto Tuolit mallia 2010

Kuva: Bukowskis

 

KERAVAN PUUSEPÄNTEHDAS JA STOCKMANNIN PIIRRUSTUSKONTTORI

Puusepänkisällinä Porvoon Iiris-tehtaalla työskennellyt Klaus. M. Peltonen perusti vuonna 1908 viiden työtoverinsa kanssa puusepänverstaan nimeltä Kervo Snickerifabrik. Yritys joutui taloudellisiin vaikeuksiin vuonna 1916 ja johtaja Peltonen jatkoi toimintaansa yksin. Vuonna 1919 Stockmann Oy siirtyi tehtaan pääomistajaksi.

Tuotantoa laajennettiin ja modernisoitiin. Sinne hankittiin uusia koneita sekä puunkuivausuuneja. Stockmann markkinoi, että se oli aloittanut oman huonekalutuotannon. Huonekalujen muotoilusta vastasi yrityksen oma piirustuskonttori, jonka johtoon palkattiin aluksi arkkitehti Harry Röneholm ja hänen jälkeensä Werner West. Piirustuskonttorissa Westin alaisuudessa työskentelivät mm. Einari Kyöstilä, Margaret Nordman, Olof Ottelin, Olavi Hänninen ja Olle Filén. 1950-luvulla huonekaluja piirsivät myös Marita Mörck-Schultz, Maija Taimi, Edsel Pihl, Antti Selin, Svea Winkler ja Stig Sallamaa.

Tuotannossa oli yksinkertaisempia ja hienompia huonekaluja. Niillä sisustettiin niin yksityisasuntoja kuin hotelleja, kerhotiloja sekä liikehuoneistoja. Yksinkertaisemmat huonekalut soveltuivat sarjatuotantoon, mutta myös hienompia kalusteita valmistettiin käsityönä.

Yrityksen tuotteita esiteltiin ensi kerran Kaartin maneesissa pidetyillä messuilla vuonna 1927. Vuonna 1929 Barcelonan maailmannäyttelyssä esiteltiin Werner Westin piirtämä asiakirjakaappi. Tehtaalla oli jonkin verran vientiä ulkomaille jo 1930-luvulla. Vuonna 1937 pidetyn suuren maailmanäyttelyn Suomen paviljongin suunnitteli Alvar Aalto ja Stockmannilta mukana olivat Werner West ja Margaret Nordman pähkinäpuusta valmistetuilla huonekaluilla. New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939 esillä olivat Werner Westin ja Margaret Nordmanin piirtämät ja vaaleasta puusta valmistetut kalustot.

Vuonna 1938 Keravan keskustaan valmistui laajennusosa Puusepäntehtaan sekä Oy Orno Ab:n käyttöön. Huonekalujen lisäksi tehdas valmisti mm. ompelukonepöytiä ja radiolaatikoita.

Sodan aikainen materiaalipula johti säännöstelyyn. Tyylihuonekalujen valmistus kiellettiin.

Vuonna 1940 tehdas fuusioitiin Stockmanniin. Sodan jälkeen toiminta elpyi nopeasti.

Ensimmäiset sodanjälkeiset huonekalumessut järjestettiin vuonna 1949 Messuhallissa ja Stockmannin osaton suunnitteli Olof Ottelin. Arava-rahoitus, joka mahdollisti halpakorkoiset asuntolainat auttoi jälleenrakennusaikana pienten asuntojen tuotantoa ja muutti samalla huonekalujen suunnittelun. Olof Ottelin esitteli näillä messuilla pienikokoisen Arava-kodin sisutuksen.

Keravan puusepäntehtaan valmistamia huonekaluja myytiin suuria määriä koteihin ja julkisiin tiloihin.

Stockmannin piirustuskonttorin näihin suunnittelijoihin kannattaa tutustua paremmin:

Harry Röneholm (1892-1951)

Opiskeli Ateneumin Taideyhdistyksen piirustuskonttorissa ja Taideteollisuuskeskuskoulussa. Ennen siirtymistään Stockmannin piirustuskonttorin päälliköksi vuosina 1919-1923 hän työskenteli Armas Lindgrenin arkkitehtitoimistossa ja toimi Nordiska Kompanietin huonekalupiirtäjänä. Röneholm oli mukana järjestämässä maamme ensimmäiset huonekalumessut vuonna 1927 ja maamme osastoa Barcelonan maailmannäyttelyssä vuonna 1929. Hän teki pisimmän uran Suomen Messujen toimitusjohtajana vuosina 1930-1951.

Einari Kyöstilä (1892-1981)

Helsinkiläissyntyinen Kyöstilä kävi ammattikoulun ja työskenteli aluksi puuseppänä. Hän opiskeli huonekalupiirtäjäksi ja sai vakituisen työpaikan Stockmannin piirustuskonttorista, jossa hän työskenteli vuosina 1919-1946. Hän on ollut mukana monilla messuilla ja saanut Suomen Taideteollisuusyhdistyksen palkinnot vuosina 1927,1931 ja 1944. Einari Kyöstilän tunnetuimpia huonekalumalleja ovat Aino, Hanna, Veikko ja Torni. Hän on mm. suunnitellut ravintola Kosmoksen sisustuksen Helsingin Kalevankadulla.

einari-kyostila
Einari Kyöstilä

Kuva: Bukowskis

Werner West (1890-1959)

Opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa . Ennen kuin hänet palkattiin Stockmannin piirustuskonttorin johtoon hän ehti työskennellä mm. Nordiska Kompanietille Moskovassa, Kotiteollisuusosakeyhtiö Pirtille sekä Oy Kotiahkeruudelle. Hän on suunnitellut mm. sisustuksia hotelli Torniin, Ruotsalaiseen teatteriin, Ravintola Eliteen, Ravintola Mottiin ja Suomen lähetystöön Lontoossa. Werner West on toiminut näyttelyarkkitehtina Maalimannäyttelyissä, Milanon triennaalissa ja kotimaisilla messuilla ja näyttelyissä 1920-luvulta kuolemaansa saakka. Hän ehti muotoilla huonekaluja myös Wilhelm Schaumanin tehtaille.

wwforstockmann
Werner West 

Kuva: Bukowskis

Olof Ottelin (1917-1971)

Helsinkiläinen Taideteollisen keskuskoulun kasvatti toimi aluksi huonekalupiirtäjänä Sopenkorpi Oy:ssä ja Oy Mobilia Ab:ssa. Sieltä hän siirtyi Stockmannin piirustuskonttoriin, ensin päälliköksi ja lopulta sisustusosastojen taiteelliseksi johtajaksi. Ottelin on luonut paljon kalustoja ja huonekalumalleja kuten Alfa, Astra, Corona, Delta, Duetto, EllipsiPompadour, Kvarto, Majuri jne. Käytännöllisyys ja ja hillitty eleettömyys ovat olleet suurinta muotia ja sellaisia huonekaluja Ottelin on piirtänyt.

olofottelin
Olof Ottelin

Kuva Bukowskis

Margaret T. Nordman (1898-1981)

Oli paljasjalkainen helsinkiläinen, joka kävi Taideteollisuuskoulun. Hän siirtyi Arttu Brummerin toimistosta Stockmannin piirustuskonttoriin 1920-luvulla ja hän työskenteli siellä vuoteen 1963 saakka. Hän oli Suomen Koristetaiteilijaliiton Ornamon jäsen ja piirsi huonekaluja messuille ja maailmannäyttelyihin. Hänen tunnettuja mallejaan ovat. Anna, Atlantic ja Elvi

margaret-nordman
Margret T. Nordman

Kuva; Bukowskis

Kiinnostusta löytyy tätä nykyä näiden suunnittelijoiden tuotteita kohtaan. Leena Karttunen Keravan museosta kertoi, että yhteydenottoja on tullut ulkomaita myöten.

Samppanja juomana on käsite. Mielikuvissa se yhdistetään usein juhlaan, ylellisyyteen, laivojen kastetilaisuuksiin, nautiskeluun ja voittoon. Juoman syntyhistoria tuskin tulee mieleen, kun miettii tulevaa juhlaa, jossa sitä voisi nauttia. Mutta kun pitää pohtia ”oikeaoppista samppanjalasia”, niin törmää jo moneen mielipiteeseen ja tapaan nauttia tätä ilolientä.

image-image
Kuva Pol Roger

Tätä nykyä samppanjaksi saa kutsua virallisesti ainoastaan Pohjois-Ranskan Champagnen alueella tuotettua kaksi kerta käynyttä juomaa.

Champagnen maakunnassa viininvalmistus tunnettiin jo 800-luvulla. Tiedetään, että jopa Reimisin arkkipiispa suositteli aikoinaan kirjeessä huonovointiselle kolleegalleen viiniä voinnin kohentamiseksi. Paikallinen viini oli silloin valmistettu Pinot noir-rypäleistä ja se oli mehukasta ja vaaleanpunaista väriltään.

 

screen-shot-2016-12-28-at-22-01-06

Aurinkokuningas Ludvig XIV joi samppanjaa lähes koko elämänsä ajan. Se tarkoitti Champagnen maakunnalle tuloja ja aiheutti närää etelä-puolella sijainneessa Burgundissa. Jopa niin suurissa määrin, että alueet olivat sisällissodan partaalla yli sata vuotta.

Juoman muuttuminen nykyaikaiseksi kaksi kertaa käyneeksi tuotteeksi on pitkän kehityksen, monen keksinnön ja pienen parannuksen tulos. Alunperin juoma ei ollut edes poreilevaa. Tuottajat tekivät kaikkensa poistaakseen tämän luonnollisesti syntyvän ominaisuuden juomasta, koska vallalla oli käsitys, että poreileva juoma oli omiaan vain kevytkenkäisille ja muille hienostelijoille. Englantilaiset olivat kuitenkin mieltyneitä tähän erityispiirteeseen ja siellä osallistuttiin tuotekehittelyyn tahattomasti käytännön ohessa. Englannissa kehitettiin mm. tukevahkoja pulloja ja osattiin lisätä viiniin tarvittavaa sokeria, jotta se saataisiin kuohumaan. Viinit olivat saarivaltiossa arvokasta tuontitavaraa ja niiden säilyvyyden ja muiden ominaisuuksien parantamiseksi opittiin uusia tekniikoita. Tosin käymisprosessista tai hiivoista ei sielläkään aluksi tiedetty mitään.

Juoman historiassa täysin raitis Dom Pierre Pérignon (1638-1715)-niminen munkki on saanut keksijän maineen. Hän toimi Hautvillers’n luostarin varainhoitajana ja pyrki kartuttamaan taloutta lisäämällä viinin tuotantoa haalimalla viininviljelyksiä ja kehittämällä valmistusprosessia. Hän kehitti korjuu- ja puristusmenetelmän, jossa tummista rypäleistä saatiin puristettua kirkasta mehua. Lisäksi hän sekoitti viinejä ja rypäleitä tavalla, joka on yhä samppanjan valmistukselle keskeistä sekä erotteli eri puristuksen vaiheissa saadun mehun, aivan kuten tehdään nykyäänkin. Munkki Pérignon kiinnitti huomiota myös pullotukseen, kellarisäilytykseen, korkkeihin, viiniköynnösten olosuhteisiin, lannoitukseen yms.

Ranskan kuningas Ludvig XV helpotti puolestaan lainsäädännön keinoin samppanjan kehitystä. Ensin hän poisti vuonna 1728 lain, joka kielsi samppanjan pullottamisen ja vuonna 1735 hän määritteli lain turvin pullon koon, muodon ja korkin pituuden sekä sen, että korkki oli sidottava kiinni langalla. Kuohuva juoma alkoi saada jalansijaa Pariisin yöelämässä ja alalle ilmestyi yrittäjiä. Vuonna 1733 Nicolas Ruinart siirtyi myymään samppanjaa kankaiden sijaan ja vuonna 1743 samppanjatalon perusti Claude Moët.

screen-shot-2016-12-28-at-21-44-43
Kuva Maison Ruinart

Rokoo-ajan ja valistuksen ihanteet kulminoituivat tähän kuohuvaan juomaan. Hiilidioksidi nopeutti alkoholin imeytymistä vereen ja teki nauttijoista hilpeitä hetkessä. Juoman tuottaminen oli kuitenkin työlästä ja kallista ja sitä nauttivat ainoastaan rikkaat.

Samppanja menestyi kaupallisesti ja se pakotti tuottajia kehittämään uusia teollisempia menetelmiä. Ranskalaiset aristokraatit pitivät kaupankäyntiä rahvaanomaisena, joten he palkkasivat sitä hoitamaan tarmokkaita saksalaisia, joiden nimet ovat yhä tuttuja tässä yhteydessä kuten Bollinger, Delbeck, Deutz, Heidsieck, Krug, Mumm ja Roederer. Menestyksen ymmärsi myös leskeksi nuorena jäänyt ”keltainen leski” Nicole Barbe Clicquot-Ponsardin, joka päätti vuonna 1805 jatkaa miehensä liiketoimia ja antoi samppanjatalonsa tuotteelle keltaisen, yhä käytössä olevan etiketin. Hänen yrityksessään kehitettiin myös puinen teline nimeltään pupitre, jossa pulloja käännettiin ja kallistettiin niin, että saatiin sakka laskeutumaan pullon kaulaan. Kun korkki avattiin paine työnsi sakan pois. Vajaus täytettiin viinistä, sokerista ja brandystä tehdyllä seoksella ja suljettiin uudella korkilla.

image2-image
Kuva Pol Roger

1800-luvun alkupuolella suuri ongelma ja jopa hengenvaara syntyi räjähtelevistä pulloista, koska hiivan määrää ja vaikutusta ei tunnettu kunnolla. Oli vuosia kun lähes koko sato tuhoutui tämän seurauksena. Vuonna 1836 keksittiin tapa mitata viinin sokeripitoisuus ja se vähensi pitkällä ajanjaksolla pullojen rikkoutumisen murto-osaan.

1800-luvun puolivälissä opittiin myös, asiakkaiden toiveesta, vähentämään sokerin määrää juomassa, näin syntyi kuiva samppanja jonka alkuperäisiä tuotemerkkejä on mm. Pommery Brut.

screen-shot-2016-12-28-at-21-11-52
Kuvakaappaus Google

Voimakkaasti teollistuneen Euroopan historiassa elettiin suhteelliseen rauhaisaa vaihetta ennen ensimmäistä maailmansotaa vuosisadanvaihteessa 1800/1900-luku. Aikaa kutsutaan nimellä ”Belle Epoque ” ja silloin samppanjan suosio kohosi niin suureksi, että vuonna 1910 ja sitä tuotettiin noin 40 miljoonaa pulloa. Samoihin aikoihin viinikirva ryhtyi tekemään tuhojaan viiniviljelmillä. Ranskan hallitus puuttui tilanteeseen ja asetti maantieteellisiä rajoituksia. Ne johtivat vuonna 1911 viljelijöiden protesteihin ja nk. samppanjamellakoihin. Tilanne oli eskaloitua jopa sisällissodaksi. Siitä syntyi kuitenkin viljelijöiden ja kauppiaiden neuvottelukunta, joka on yhä olemassa.

Maailmansotien jälkeen talouden elpyessä 1950-luvun loppupuolella tuotantomäärät kohosivat 40 miljoonan pullon vuodessa. 100 miljoonan pullon rajapyykki ylitettiin vuonna 1971 ja 200 miljoonan pullon rajapyykki vuonna 1986. Vuonna 2007 tehtiin kaikkien aikojen myyntiennätys, jolloin tuotettiin 338,7 miljoonaa pulloa samppanjaa.

cristal_2
Kuva Louis Roederer – Cristal

Vanhin todistetusti juomakelpoinen samppanjapullo avattiin vuonna 2009. Kyseessä oli vuonna 1825 valmistettu pullo Perrier-Jouët samppanjaa.

Myös Suomi pääsi tämän legendaarisen juoman historiaan heinäkuussa 2010, kun Ahvenanmaan edustalta löytyi vuoden 1800-1830 paikkeilla haaksirikkoutuneen alukseen hylystä 168 pulloa vielä tarkemmin päivittämätöntä pulloa samppanjaa. Ne ovat ilmeisesti alkuperältään Veuve Clicquotin, Juglarin ja Heidsieckin valmistamia. Voi kuitenkin mennä vuosia ennen kuin tämä lasti on tieteellisesti ajoitettu ja kaikki pullot voitu varmistaa tietyn valmistajan tuotteiksi.

Nykyään normaalikokoinen pullo sisältää 750 millilitraa ja magnumpullo 1,5 litraa juomaa. Samppanjan ihanteellinen tarjoilulämpötila on 5-9 astetta, jolloin poreilu ja maku ovat voimakkaimmillaan.. Pullo kannattaa asettaa kallelleen jääkylpyyn noin puoli tuntia ennen tarjoilua, jotta kuplat tasaantuvat ja korkin voi avata niin, että mahdollisimman vähän juomaa läikkyy. Lasin voi valita mielensä mukaan, mutta on hyvä tietää että:

Samppanja tarjoillaan useimmiten korkeasta huilumaisesta lasista (flûte à champagne), joka antaa juoman kuplille visuaalisen tehosteen ja parantaa makukokemusta vähentämällä ilman vaikutusta juomaan. Tämä malli oli käytössä jo 1700-luvulla ja kehittyi nykyiseen muotoonsa ja yleistyi 1800-luvulla.

 

 

1830-luvulla syntyi matala ja levä lasimalli (coupé), joka mm. helpotti juoman tarjoilua suurelle seurueelle. Väitetään, että malli on syntynyt Marie Antoinetten rinnasta?! Matalan ja leveän lasin muotoilu on perinteisesti vedonnut englantilaisiin ja amerikkalaisiin. Se on myös vedonnut venäläisiin, mutta eri syystä. He ovat pitäneet tärkeänä, että lasiin mahtuu suurempi määrä juomaa. Lisäksi he ovat nauttineet samppanjaa ruokajuomana, jolloin korkea lasi on ollut lasien rivistössä epäkäytännöllinen. Venäläiset lasit voivat myös olla muista poiketen värillisiä.

 

 

Alan asiantuntijat pitävät matalan lasin heikkoina puolina sitä, että kuplat ja aromi eivät pääse oikeuksiinsa.

 

Kohottakaamme monta maljaa samppanjaa satavuotisen itsenäisen Suomen kunniaksi!

 

Lähteitä:

Sinivirta, Jukka; Elämäniloa ja samppanjaa, Keuruu 1999

Talouselämä 21.5.2015 – Suomalaisten samppanja-löytö ihmetyttää

BBC NEWS Online 20 march 2009, worlds oldest champagne opened

 

Kuka on Georges von Swetlik kysyvät jopa monet taiteen harrastajat? Muutamia hänen töitään oli kaupan syksyn huutokaupoissa ja ne myivät erinomaisesti.

Jotta Swetlik-problematiikkaa, eli sitä ettei suuri yleisö tunne häntä ainakaan vielä, voi punnita, on syytä ensin miettiä, mistä taiteilijan tunnettuus ja taideteosten hinnat oikein koostuvat? Miksi joistain tulee tunnettuja ja myyviä nimitaiteilijoita? Miksi toiset jäävät lahjakkuudestaan huolimatta tuntemattomiksi?

10222411_fullsize
Taiteilijan signeeraus – kuva Bukowskis

Hieman kärjistetysti sanottuna, taiteilijaa voi verrata tuotemerkkiin. Tunnettu, hyväksi koettu ja haluttu tuote myy. Moni taiteilija ei ole historiallisesti tarkasteltuna saavuttanut suurta suosiota elinaikanaan. Tästä ryhmästä täytyy kuitenkin jättää pois muutamat nykytaiteilijat, joilla on lähes rokkitähden status ja sen mukaiset tulot. Yleensä taiteilijat ovat eläneet niukkuudessa ja toteuttavat taiteellista paloaan. Mentorini opetti minulle, että hyvän taiteilijan erottaa tusinataiteilijasta aivan helposti siten, että hyvä taiteilija on niin omintakeinen, että hänen työnsä erottuu ja hänen tyylinsä tunnistaa jo sadan metrin päästä. Taide on myös pitkälti makuasia, josta ei tunnetusti sovi kiistellä.

Georges von Swetlikin kohdalla täyttyvät nämä määreet helposti, hän on taiteilijana muista erottuva, hänellä on tunnistettava tyyli ja erinomainen tekniikka.

bjornekman
Isäni muotokuva

Yleensä taiteilijoiden teoksista syntyy nk. hintakuva saavutettujen myyntien tai noteerausten perusteella. Sitä voi verrata vaikka pörssikurssiin sillä erotuksella että taiteella on myös muita mielihyvään vaikuttavia ulottuvuuksia. Ammattilaiset käyttävät hinnoittelussaan mm. erilaisia hinta-tietokantoja, jotka luotaavat saavutettuja hintoja ympäri maailman. Jälleenmyyntimarkkinat siis nojaavat niihin. Jos noteerauksia ei ole, ei ole myöskään tarkkaa hintakuvaa. Syitä noteerausten puuttumiseen voi olla monia kuten, että teokset ovat sukulaisten hallussa ja niistä ei ole haluttu luopua.

Tämä noteerausten puuttuminen aiheuttaa monenmoista epävarmuutta ja markkinoilla negatiivisen kierteen. Käytännössä se tarkoittaa, että myyjät eivät tiedä tarjota taitelijan teoksia myytäviksi, niitä ei löydy jälleenmyyntimarkkinoilta, koska niissä ei nähdä kaupallista potentiaalia.

Swetlikin kohdalla kompastuskivi lienee ollut juuri siinä, ettei ole ollut hintakuvaa. Hänen teoksiaan on ollut kaupan hyvin vähän ennen vuotta 2010. Ne muutamat teokset jotka ovat olleet myynnissä ennen sitä, ovat lisäksi olleet kaupan Ruotsissa, joten ei ole ihme, ettei kotimainen yleisö ole häneen tutustunut aiemmin. Swetlik elätti itsensä pitkälti muotokuvamaalarina ja tästä syystä hänen vapaa taiteellinen tuotantonsa on myös pienehkö.

10222413_fullsize
Kuva Bukowski

Taiteilijan tunteneet ovat kuitenkin olleet vakuuttuneita hänen erityisyydestään, jo Georges von Swetlikin elinaikana, jopa Gösta Serlachius tuki häntä.

Siksi soitin Mäntässä sijaitsevan Serlachiuksen taidemuseon johtajalle Pauli Sivoselle ja kysyin heidän suunnitelmistaan koskien von Swetlikiä. Pauli Sivonen kertoi, että museon pysyvässä näyttelyssä on juuri siitä syystä esillä Swetlikin töitä koska Serlachius oli hänen tukijansa. Museolla ei ole suunnitelmissa pitää taiteilijan yksityisnäyttelyä, koska Raaseporissa ja Ahvenanmaalla on vastikään pidetty erittäin edustavat näyttelyt.

Niiden takana on von Swetlikin oppilas, itsekin taiteilija Riggert Munsterhjelm, joka haluaa tehdä unholaan jäänyttä mestaria tunnetuksi.

Lienee siis syytä hieman esitellä taiteilijaa nimeltä Georges von Swetilk (1912-1991). Hän syntyi Pietarissa upseeriperheeseen. Venäjän vallankumouksen myötä perhe muutti ensin Turkin Konstantinopoliin ja sieltä Suomeen.

Swetlik oli kiinnostunut historiasta, mutta hänellä ei ollut varaa opintoihin. Hän aloitti maalaamisen verrattain nuorella iällä ja päätti ryhtyä taiteilijaksi vierailtuaan Valamossa. Kesät 1929 ja 1930 hän vietti siellä maalaten sisäkuvia, maisemia ja munkkien muotokuvia.

Georges von Swetlik varttui venäläisälymystön kulttuuripiireissä ja kohtasi sitä kautta Ilja Repinin joka tarjoutui opettamaan häntä. Poikkeuksellisen lahjakkuuden huomasi myös Akseli Gallen-Kallela. Oppi-isä Repin kuoli vuonna 1930 ja Gallen-Kallela vuonna 1931. Mesenaatti Gösta Serlachiuksen myötävaikuttamana hän matkusti Pariisiin opiskelemaan Académie Colarossiin espanjalaisia, italialaisia ja hollantilaisia mestareita. 1930-luvulla hän ryhtyi ottamaan vastaan Serlachiuksen välittämiä muotokuvatilauksia. Hän maalasi lukuisia maamme merkittäviä talous- ja kulttuurielämän vaikuttajia.

Vapaata taiteellista tuotantoaan hän toteutti maalaamalla sisäkuvia ja maisemia. 1950-luvulla hän koki myös abstraktin kauden. Vaikka taiteilijan teemat perustuvat klassiseen taiteeseen, niin hän loi jatkuvasti uutta. Hänen tärkein aiheensa oli Viisaat ja tyhmät neitsyet – ihmishahmot kylpevät inhimillisyyden valossa.

swtlik10175904_fullsize
Taiteilijan tärkein aihe – Viisaat ja tyhmät neitsyet, joka myytiin tänä syksynä Bukowskilla

Swetlik kehitti myös oman sovelluksen munaöljytemperatekniikasta.

Vaikka Georges von Swetlik ei mielellään pitänyt näyttelyitä, on hänen töitään ollut, pääasiassa postuumisti, esillä näyttelyissä Raaseporissa, Pariisissa. Moskovassa ja Maarianhaminassa.

Georges von Swetlik eli ja vaikutti Helsingissä, Ruotsissa ja Tammisaaren tienoilla. Suomen kansalaisuuden hän sai 1950-luvulla.

Pieni keräilijöiden piiri on hiljalleen alkanut syntyä von Swetlikin jättämän taiteellisen perinnön ympärille. Syksyn myyntitulokset ovat todella rohkaisevia jatkon suhteen.

Maamme taidemarkkinat tarvitsisivat myös nyt kipeästi uusia tähtiä. Arvotaiteen jälleenmyyntitilastot ovat nimittäin karua luettavaa ja tulevat alaa koskevat uutiset todella surullisia

screen-shot-2016-11-19-at-12-23-12
Perustuu Tilastokeskuksen tilastoihin vuosilta 1979-2014

 

Syitä siihen täytyy pohtia syvällisemmin joku kerta. Mutta nopeasti tulee mieleen, että yllättävää, todella yllättävää on, että taiteesta, taiteilijoista ja taiteen hinnoista kirjoitetaan aiempaa vähemmän – se on vähintäänkin outoa, kun ajattelee miten suurta suosiota alan tv-ohjelmat nauttivat katsojien keskuudessa. Tätä väittämää täytyy tarkentaa siten, että kyllä myyntiennätykset aina ylittävät uutiskynnyksen. Ne ovat kuitenkin taloudellisessa taantumassa harvinaisia ja antavat taiteesta ja markkinoista hieman vääristyneen kuvan. Taide on paljon muuta kuin myyntiennätykset! Uusia suuruuksia ei synny ilman suuren yleisön vaikutusta.

Tieto on tässäkin tapauksessa valtaa ja sitä pitäisi jakaa pyyteettömästi sekä jokaisen omalta osaltaan kartuttaa. Museoiden tehtävänä on kasvattaa kansalaisia tuntemaan oma kulttuuri, tehdä sitä tunnetuksi ja avata uusia näkökohtia. Museot ovat pääsääntöisesti onnistuneet tehtävässään hyvin. Kaikkea vastuuta ei tosin yksilö voi sysätä valtiovallalle. Itsensä kehittäminen, oman sosiaalisen pääoman kartuttaminen, hyvät käytöstavat ja yleissivistys ovat osa-alueita, joiden tiedetään tieteellisesti vaikuttavan ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin – ja juuri siinä piilee antiikin, designin ja taiteen merkitys!

 

 

10210827_fullsize

Kun seuraa designin ja valaisimien jälleenmyyntimarkkinoita, tulee nimi Paavo Tynell (1890-1973) sangen tutuksi. Tänä vuonna muotoilijan valaisimia on ollut markkinoilla ennätysmäärä – yksinomaan moderneissa huutokaupoissa pitkälle toistasataa kappaletta. Kauppa on käynyt vilkkaana ja myyntiennätyksiäkin on tehty. Mistä siis on kysymys?

Ensinnäkin Paavo Tynell on nyt tullut suurelle yleisölle tutuksi juuri hyvien myyntihintojen myötä. Toiseksi myös museoiden näyttelyt ja julkaisut ovat toimineet tiedon välittäjinä ja parantanet kysyntää ja sitä kautta myyntilukuja. Kolmanneksi taustalla on myös suuri ulkomainen kysyntä – joka puolestaan selittyy Tynellin itsensä, jo 1930-50-luvulla, tekemällä uranuurtavalla työllä.

screen-shot-2016-11-02-at-12-29-46
Screenshot Google/kuvat Paavo Tynell

Markkinamekanismi toimii niin, että hintojen muodostuminen tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan. Kun lakipiste on saavutettu mekanismi korjaa vinoutuman ja määrittää päivän hinnan oikealle tasolle. Hyviä esimerkkejä tästä ovat mm. pörssikurssit ja asuntokaupan toteutuneet hinnat.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tynellin muotoilemien valaisinten tarjonta on ollut vähäistä kysyntään verrattaessa ja hinnat ovat kohonneet.

Pohdin nyt sitä, onko siis tämä lähes parisataa valaisinta tarpeeksi suuri määrä tyydyttämään markkinat ja leikkaamaan hintakehityksen?

Muutamia faktoja jällenmyyntimarkkinoistamme ovat, että myyntejä on tilastoitu vuodesta 1979 saakka. Markkinatutkimusta on antiikin, designin ja taiteen myynneistä olemassa hyvin vähän.

Kun katsoo ainoastaan numeroita voi erottaa tiettyjä ajanjaksoja. Ns. kasino-talouden aikoina klassinen suomalainen taide oli myyntihitti ja taidetta myytiin huippuvuosina 1988 ja 1989 lähes 30.000 euron keskihintaan (muutettu markoista nykyarvoon) parituhatta teosta vuodessa.   On myös ollut aikoja vuosituhannen vaihteessa aina 2010 luvun loppupuolelle saakka, jolloin venäläinen esineistö on lähes revitty käsistä. Niistä myynneistä ei ole valitettavasti olemassa luotettavia tilastoja. Myyntihuippujen taustalla on kuitenkin ollut suurehkoja muutoksia markkinoilla. Kasinotalouden kohdalla vapautuneet rahamarkkinat ja venäläisen buumin kohdalla Euroopan unionin vapauttamat markkinat ja maailmantalouden kehitys ovat olleet avainasemassa ja vaikuttanet suoraan arvoesineiden jälleenmyyntiin. Lisäksi antiikki-, design- ja taide-esineet eivät ole välttämättömyyshyödykkeitä, vaan enemmän ylellisyyshyödykkeitä.

Modernin- ja design-esineistön myyntiluvut ovat 2000-luvun alusta lähtein kasvaneet tasaisesti klassisen esineistön kustannuksella. Maailmantalous taas on notkahtanut. Ostajien makutottumukset ovat hieman kärjistettynä, muuttuneet Pekka Halosen ja Berndt Lindholmin maalauksista Paavo Tynellin lamppuihin ja Birger Kaipiaisen keramiikkaan.

img_7161
Thomas Luoma/Hagelstam tutkii Oulun Tervahoviin tehtyjä uniikkivalisimia

Soitin entiselle kollegalleni Dan von Koskullille, joka on Bukowskin designista vastaava intendentti ja kysyin mikä hänestä on syy Tynellin suosiolle? Hän oli sitä mieltä, että Paavo Tynellin tuotteet ovat siksi kysyttyjä, että ne eivät ole yksittäiskappaleita eli uniikkeja ja niitä on tuotettu sopivina sarjoina mutta ei kuitenkaan massatuotettu.

Kun tarkastelee myynnissä olleiden Tynellin tuotteiden määrää, voi huomata, että vuonna 2013 myynnissä oli noin 30-50 valaisinta ja vuonna 2016 niitä on ollut kaupan noin 150 kappaletta ainoastaan pääkaupunkiseudulla pidetyissä laatuhuutokaupoissa. Kun siihen vielä ynnätään alan liikkeiden myynti sekä suoramyynti, voi lukuja vain arvailla. Kuitenkin voidaan todeta, että parin viime vuoden aikana markkinoille on ilmestynyt huomattavasti enemmän näitä kysyttyjä valaisimia juuri hyvän myynnin houkuttelemina. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Hagelstamilla joulukuussa 2015 ennätyshintaan 44.000 euroa nuijittu Kinema-valaisin.

Markkinoiden toimivuuden ja hyvän hintakehityksen lisäksi väitän, että Paavo Tynell on itse jo aikoinaan tehnyt tuiki tärkeän pohjatyön nyt nähtävälle menestykselle. Valaisinmuotoilija Paavo Tynell ja Taito Oy tekivät jo 1930-luvulta saakka tiivistä yhteistyötä maamme johtavien arkkitehtien kanssa. Taito myös mainosti säännöllisesti Arkkitehti-lehdessä. Alvar Aalto teetti Viipurin kirjaston ja Paimion parantolan valaisimet ja arkkitehti J.S. Siren eduskunnan valaisimet ja myös muut rakennukseen suunnitellut taidetakomotyöt Taito Oy:ssä. Merkittävää oli, että Paavo Tynell osallistui varhaisessa vaiheessa arkkitehtien kanssa tulevien rakennusten valaisusuunnitteluun, ja yhteistyötä syntyi esimerkiksi Erik Bryggmanin, Erkki Huttusen, Pauli Blomstedtin ja Aarne Ervin kanssa. Huippukautensa aikana Taito Oy valmisti valaisimet miltei kaikkiin Suomen uudisrakennuksiin. Virallisesti Taito Oy sulautui Idman Oy:hyn vuonna 1954. Tiedetään kuitenkin, että yritykset tekivät jo runsaasti yhteistyötä 1930-luvulla kuten kun Idman Oy toimitti ”Taito”-valaisimet Helsingin Uuteen postitaloon, joka valmistui vuonna 1938.

 

 

Yhteistyö Aarne Ervin kanssa oli näin jälkikäteen ratkaiseva. Ervin mukana Paavo Tynell pääsi vuonna 1948 USA:n markkinoille. New Yorkin Finland Housen tiloissa Ervi käytti Tynellin suunnittelemia valaisimia, ja Taito Oy piti talossa myyntinäyttelyä. Tämä johti valaisinten tilauksiin sekä yksityiskoteihin että julkisiin rakennuksiin USA:ssa. Jopa YK:n pääsihteerin virkahuoneessa on yhä Tynellin suunnittelemat valaisimet.

Paavo Tynell on siis ollut Yhdysvalloissa jo pitkään tunnettu suunnittelija ja se selittänee osaksi nyt tämän suuren kysynnän hänen valaisimilleen.

Nähtäväksi jää miten kauan tämä suosio kestää? Vai onko suurin suosio edes vielä saavutettu?

Kuvat: Bukowski ja omat arkistot

Lisää Paavo Tynellistä voi lukea täältä http://www.paavotynell.org

 

 

Grand Antiques antiikkimessut järjestetään lokakuussa joka toinen vuosi Ruotsin antiikki- ja taidekauppiaiden (SKAF) toimesta. Yhdistys on tunnettu siitä, että sen jäsenet ovat arvostettuja asiantuntijoita sarallaan.

img_4342

Mielenkiintoista on, että joukossa on nykyään myös yksi suomalainen kauppias Arthur Aminoff, jonka Merikadulla sijaitseva liike Galerie Donner on keskittynyt 1700-luvun huonekaluihin, hopeaan ja taide-esineisiin Itämeren alueelta. Aminoffin tietotaitoa arvostetaan laajalti ja muutama vuosi sitten hänet jopa valittiin vuoden antiikkikauppiaaksi – Ruotsissa. SKAF katsoi silloin, että historiallisista syistä myös itäinen osa valtakuntaa, voi tämän kunnianosoituksen saada.

 

img_4338img_4339

Kyselin tänään Arthur Aminoffilta kuulumisia messuilta ja hän kertoi, että kaupankäynti oli vireää. Hän luetteli siihen muutamia erityisiä syitä. Ensinnäkin Millesgården oli tapahtumalle sopiva paikka ja siitä syntyi mukava kokonaisuus ja erityinen tunnelma. Toiseksi kävijöitä oli runsain mitoin. Uusi konsepti, jossa kauppiaiden osastot sulautuivat yhteen ja esineet oli asetettu esiin mahdollisimman kauniisti, houkutteli selvästi ostajia.

Aminoff kertoi myös, että messuilla oli pari hyvin erityislaatuista kaupantekoa.

Claes Moser niminen kauppias oli saanut haltuunsa lähes koko Marie Kröyer (1867-1940) nimisen tanskalaisen taiteilijan tuotannon. Hän oli yhden kautta aikoja tunnetuimman tanskalaisen Skagen siirtokunnan taiteilijan P. S. Kröyerin vaimo, joka on ikuistettu taiteilijan tärkeimpiin maalauksiin. Marie Kröyer oli erinomainen taiteilija itsekin, mutta hänen töitään ei ole näkynyt jälleenmyyntimarkkinoilla. Näin jälkeen päin myös syy selvisi. Teokset ovat olleet suvun hallussa. Tämä on joskus varsin tavallinen tarina kun taiteilijalle ei löydy myyntinoteerauksia. Niitä ei vain ole voinut syntyä koska teoksia ei ole ollut kaupan. Taidekaupassa noteeraukset ovat tärkeitä koska ne ovat tärkeä osa hintakuvan muodostajina. Hintatietoiset ostajat tarkistavat aina hintanoteeraukset ennen ostopäätöstä. Mikäli taiteilijalta on teoksia kaupan harvakseen on hintakuvakin epävarma. Tosin tämä esimerkki myös vahvistaa sen ajatuksen, että laadukkaat teokset ovat kurantteja kaikkina aikoina – Claes Moser myi lähes kaikki teokset näillä messuilla.

img_4341

Toinen erityislaatuinen tapaus messuilla oli Carl Henrik Brolin (1765-1832) signeeratun erittäin kookkaan noin 160 cm korkean kristallikruunun myynti. Lundgren´s Antikin veljekset Ian ja Theo ovat antiikkikauppiaita jo kolmannessa polvessa. He olivat saaneet myyntiin tämän erityisen kristallikruunun kuolinpesästä. Se jännittävä asia tässä oli, että heidän isoisänsä oli myynyt juuri tämän kristallikruunun 50 vuotta sitten siihen kotiin josta se nyt tuli jälleen heille kaupan. Tämän tyyppinen tapahtuma kertoo paljon antiikki- ja taidemaailmasta. Pitkät ja luottamukselliset asiakassuhteet voivat kestää sukupolvia. Laadukkaat ja klassiset antiikkiesineet pitävät hyvin arvonsa. Kun esineen vaiheet tunnetaan näin hyvin antaa se myyjälle ja ostajalle tietyn takuun.

 

Lisää näistä messuista voit lukea myös Gods ja Gårdar lehden Tina Klingspor- blogista

http://godsochgardar.se/bloggar/tina/grand-antique-2016/

 

img_4340

 

Sukututkimussivuston mainos vilahtaa televisiossa yhä useammin – mitä ihmettä ajattelee moni? Samaiselta sivustolta löytyy tieto, että heillä on jo 2 miljardia sukupuuprofiilia ja 6,9 miljardia nimeä rekistereissään. Kuulostaa aikamoiselta määrältä!? Ja miksi ihmeessä antiikki-, design- ja taideasiantuntija pohtii tätä?

Pikainen kysely ystäväpiirissä vahvistaa epäilyn, monet tuntuvat olevan kiinnostuneita perheensä historiasta ja juuristaan eli sukututkimuksesta. Kiinnostus on herännyt syystä tai toisesta. Kipinä on ehkä saatu kun on peritty esineistöä tai kun on haluttu selvittää suvussa esiintyvien perinnöllisten sairauksien alkuperää ja laajuutta tai halutaan ymmärtää omia ominaispiirteitä. Ihan uteliaisuuttaankin sitä voi harrastaa.

Nykyään sukututkimus on helpottunut huomattavasti niistä ajoista jolloin ainoa mahdollisuus saada tietoa oli käydä tutkimassa kirkonkirjoja virka-aikana.

Arkistoja digitalisoidaan ja monet ovat ahkeroineet sukututkimuksen parissa pitkään. Nämä tiedot ovat nykyään suhteellisen helposti ja nopeasti saatavilla, joten sukupuun rakentaminen sujuu monesti jopa aika nopeasti. Se ei tietysti poista sitä vastuuta, joka on kaikilla tutkijoilla suhtautua lähteisiin kriittisesti ja tutkimuseettisesti.

Lisänsä asiaan vielä tuo dna-tutkimus, jonka pääasiallisena tehtävänä on vahvistaa jo tutkittua tai antaa osviittaa siitä mistä ehkä kannattaa tutkia. Aikaa ja rahaa siihen voi tietysti käyttää määräämättömästi.

Syy miksi minua tämä kiinnostaa on, että olen tietysti itse antanut asialle pikkusormen ja huomannut sen vieneen koko käden. Ammatillisesti näen sukututkimuksessa suuren mahdollisuuden antiikin- designin- ja taiteen kohdalla. Nykyään esineet joiden vaiheet pystytään osoittamaan ovat myynnillisesti paljon parempia kun ne joiden osalta se tieto uupuu. Sitä paitsi itselle on paljon mielenkiintoisempaa omistaa jokin esine kun sen vaiheet tunnetaan.

 

Mikäli sukututkimuksesta vielä laaditaan sukukronikka pelkän sukutaulun sijaan, niin tieto avautuu helposti jopa sellaiselle jota asia ei kiinnosta.

 

Osallistuin viikolla erään yrityksen aamiaistapahtumaan toukokuussa ovensa avanneessa Helsingin kaupunginmuseossa. Museon sijainti on todella ihanteellinen aivan Senaatintorin ja Kauppatorin tuntumassa Aleksanterinkadun ja Katariinankadun sisäpihalla.

fullsizerender

Pohdin itsekseni, kun kuuntelin museonjohtaja Tiina Merisalon erinomaista esitystä museon uusiutumisprosessista, että vihdoin on oivallettu, että taiteen ja kulttuurin tulee olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää. Kaupunginmuseossa on madallettu kaikkia kynnyksiä, jotta helsinkiläiset ja kaupungissa vierailevat löytäisivät museon. Sisäänpääsymaksua ei ole ja pohjakerrokseen on luotu oleskelu-/työskentelytila – jonne voi vaikka ottaa omat eväät mukaan ja jossa voi pitää kokouksia, tavata ihmisiä tai vaikka lukea kirjaa omassa rauhassa. Sisutus on tehty aikajanassa. Voi valita istuuko 1920-luvun tyylisessä sohvassa vai lukeeko 1970-luvun lampun valossa. Erikoisuutena 1980-luvun tyylin sisustettu kokoushuone piirtoheittimineen, jota voi kohtuulliseen hintaan varata isompaa tilaisuutta varten.

img_4228

Museo on satsannut moniin yleisöä kosiskeleviin erikoisuuksiin.

Löytyy aikakone, joka hyödyntää ääntä, animointia ja 3D-virtuaaliteknologiaa. Sen tavoitteena on luoda elämys vaikka valokuvaaja Signe Branderin Helsingistä 1900-luvun alusta tai luoda tunnelma millaista on kävellä entisajan mukulakivikadulla kaupunkilaisten keskellä.

img_4229

Helsingin valitut palat on kuin tehty nostalgiatrippiä varten – voi lekotella hetekassa ja kuunnella Markus-sedän satutuntia, kuunnella 50-luvun radio-ohjelmaa tai tutkailla pienoismalleja kaupungista.

Lasten kaupunki taas antaa lapsille mahdollisuuden tutustua kaupunkiin elämysten kautta.

 

Ja miksikö olen tästä niin innoissani? Siitä syystä, että juuri tällaisina taloudellisesti ja poliittisesti kovina aikoina ihmissielu tarvitsee taidetta ja kulttuuria. Käytännössä se tarkoittaa tietoa omista juurista ja vahvistusta omalle identiteetille.

Toivon vaan, että mahdollisimman moni ymmärtää tarttua tähän mahdollisuuteen nähdä ja kokea muistojen Helsinki – nyt kyllä paljasjalkainen helsinkiläinen, edesmennyt mummoni Irja Minnehahakin olisi innoissan.

Toisaalta haluaisin olla asiasta aivan hipihiljaa, jotta voisin kaikessa rauhassa kömpiä 1930-luvun sohvaan tekemään töitä ja hörppimään hyvää teetä kun räntä vihmoo vaakasuoraan tai istuskella sisäpihalla kauniina kesäpäivänä nauttimassa virkistävää juomaa parhaan ystävättären seurassa. Nähtäväsi jää tuleeko tästä uusi kohtaamispaikka!?

img_4227