Osallistuin viikolla erään yrityksen aamiaistapahtumaan toukokuussa ovensa avanneessa Helsingin kaupunginmuseossa. Museon sijainti on todella ihanteellinen aivan Senaatintorin ja Kauppatorin tuntumassa Aleksanterinkadun ja Katariinankadun sisäpihalla.
Pohdin itsekseni, kun kuuntelin museonjohtaja Tiina Merisalon erinomaista esitystä museon uusiutumisprosessista, että vihdoin on oivallettu, että taiteen ja kulttuurin tulee olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää. Kaupunginmuseossa on madallettu kaikkia kynnyksiä, jotta helsinkiläiset ja kaupungissa vierailevat löytäisivät museon. Sisäänpääsymaksua ei ole ja pohjakerrokseen on luotu oleskelu-/työskentelytila – jonne voi vaikka ottaa omat eväät mukaan ja jossa voi pitää kokouksia, tavata ihmisiä tai vaikka lukea kirjaa omassa rauhassa. Sisutus on tehty aikajanassa. Voi valita istuuko 1920-luvun tyylisessä sohvassa vai lukeeko 1970-luvun lampun valossa. Erikoisuutena 1980-luvun tyylin sisustettu kokoushuone piirtoheittimineen, jota voi kohtuulliseen hintaan varata isompaa tilaisuutta varten.
Museo on satsannut moniin yleisöä kosiskeleviin erikoisuuksiin.
Löytyy aikakone, joka hyödyntää ääntä, animointia ja 3D-virtuaaliteknologiaa. Sen tavoitteena on luoda elämys vaikka valokuvaaja Signe Branderin Helsingistä 1900-luvun alusta tai luoda tunnelma millaista on kävellä entisajan mukulakivikadulla kaupunkilaisten keskellä.
Helsingin valitut palat on kuin tehty nostalgiatrippiä varten – voi lekotella hetekassa ja kuunnella Markus-sedän satutuntia, kuunnella 50-luvun radio-ohjelmaa tai tutkailla pienoismalleja kaupungista.
Lasten kaupunki taas antaa lapsille mahdollisuuden tutustua kaupunkiin elämysten kautta.
Ja miksikö olen tästä niin innoissani? Siitä syystä, että juuri tällaisina taloudellisesti ja poliittisesti kovina aikoina ihmissielu tarvitsee taidetta ja kulttuuria. Käytännössä se tarkoittaa tietoa omista juurista ja vahvistusta omalle identiteetille.
Toivon vaan, että mahdollisimman moni ymmärtää tarttua tähän mahdollisuuteen nähdä ja kokea muistojen Helsinki – nyt kyllä paljasjalkainen helsinkiläinen, edesmennyt mummoni Irja Minnehahakin olisi innoissan.
Toisaalta haluaisin olla asiasta aivan hipihiljaa, jotta voisin kaikessa rauhassa kömpiä 1930-luvun sohvaan tekemään töitä ja hörppimään hyvää teetä kun räntä vihmoo vaakasuoraan tai istuskella sisäpihalla kauniina kesäpäivänä nauttimassa virkistävää juomaa parhaan ystävättären seurassa. Nähtäväsi jää tuleeko tästä uusi kohtaamispaikka!?