Samppanja juomana on käsite. Mielikuvissa se yhdistetään usein juhlaan, ylellisyyteen, laivojen kastetilaisuuksiin, nautiskeluun ja voittoon. Juoman syntyhistoria tuskin tulee mieleen, kun miettii tulevaa juhlaa, jossa sitä voisi nauttia. Mutta kun pitää pohtia ”oikeaoppista samppanjalasia”, niin törmää jo moneen mielipiteeseen ja tapaan nauttia tätä ilolientä.
Tätä nykyä samppanjaksi saa kutsua virallisesti ainoastaan Pohjois-Ranskan Champagnen alueella tuotettua kaksi kerta käynyttä juomaa.
Champagnen maakunnassa viininvalmistus tunnettiin jo 800-luvulla. Tiedetään, että jopa Reimisin arkkipiispa suositteli aikoinaan kirjeessä huonovointiselle kolleegalleen viiniä voinnin kohentamiseksi. Paikallinen viini oli silloin valmistettu Pinot noir-rypäleistä ja se oli mehukasta ja vaaleanpunaista väriltään.
Aurinkokuningas Ludvig XIV joi samppanjaa lähes koko elämänsä ajan. Se tarkoitti Champagnen maakunnalle tuloja ja aiheutti närää etelä-puolella sijainneessa Burgundissa. Jopa niin suurissa määrin, että alueet olivat sisällissodan partaalla yli sata vuotta.
Juoman muuttuminen nykyaikaiseksi kaksi kertaa käyneeksi tuotteeksi on pitkän kehityksen, monen keksinnön ja pienen parannuksen tulos. Alunperin juoma ei ollut edes poreilevaa. Tuottajat tekivät kaikkensa poistaakseen tämän luonnollisesti syntyvän ominaisuuden juomasta, koska vallalla oli käsitys, että poreileva juoma oli omiaan vain kevytkenkäisille ja muille hienostelijoille. Englantilaiset olivat kuitenkin mieltyneitä tähän erityispiirteeseen ja siellä osallistuttiin tuotekehittelyyn tahattomasti käytännön ohessa. Englannissa kehitettiin mm. tukevahkoja pulloja ja osattiin lisätä viiniin tarvittavaa sokeria, jotta se saataisiin kuohumaan. Viinit olivat saarivaltiossa arvokasta tuontitavaraa ja niiden säilyvyyden ja muiden ominaisuuksien parantamiseksi opittiin uusia tekniikoita. Tosin käymisprosessista tai hiivoista ei sielläkään aluksi tiedetty mitään.
Juoman historiassa täysin raitis Dom Pierre Pérignon (1638-1715)-niminen munkki on saanut keksijän maineen. Hän toimi Hautvillers’n luostarin varainhoitajana ja pyrki kartuttamaan taloutta lisäämällä viinin tuotantoa haalimalla viininviljelyksiä ja kehittämällä valmistusprosessia. Hän kehitti korjuu- ja puristusmenetelmän, jossa tummista rypäleistä saatiin puristettua kirkasta mehua. Lisäksi hän sekoitti viinejä ja rypäleitä tavalla, joka on yhä samppanjan valmistukselle keskeistä sekä erotteli eri puristuksen vaiheissa saadun mehun, aivan kuten tehdään nykyäänkin. Munkki Pérignon kiinnitti huomiota myös pullotukseen, kellarisäilytykseen, korkkeihin, viiniköynnösten olosuhteisiin, lannoitukseen yms.
Ranskan kuningas Ludvig XV helpotti puolestaan lainsäädännön keinoin samppanjan kehitystä. Ensin hän poisti vuonna 1728 lain, joka kielsi samppanjan pullottamisen ja vuonna 1735 hän määritteli lain turvin pullon koon, muodon ja korkin pituuden sekä sen, että korkki oli sidottava kiinni langalla. Kuohuva juoma alkoi saada jalansijaa Pariisin yöelämässä ja alalle ilmestyi yrittäjiä. Vuonna 1733 Nicolas Ruinart siirtyi myymään samppanjaa kankaiden sijaan ja vuonna 1743 samppanjatalon perusti Claude Moët.
Rokoo-ajan ja valistuksen ihanteet kulminoituivat tähän kuohuvaan juomaan. Hiilidioksidi nopeutti alkoholin imeytymistä vereen ja teki nauttijoista hilpeitä hetkessä. Juoman tuottaminen oli kuitenkin työlästä ja kallista ja sitä nauttivat ainoastaan rikkaat.
Samppanja menestyi kaupallisesti ja se pakotti tuottajia kehittämään uusia teollisempia menetelmiä. Ranskalaiset aristokraatit pitivät kaupankäyntiä rahvaanomaisena, joten he palkkasivat sitä hoitamaan tarmokkaita saksalaisia, joiden nimet ovat yhä tuttuja tässä yhteydessä kuten Bollinger, Delbeck, Deutz, Heidsieck, Krug, Mumm ja Roederer. Menestyksen ymmärsi myös leskeksi nuorena jäänyt ”keltainen leski” Nicole Barbe Clicquot-Ponsardin, joka päätti vuonna 1805 jatkaa miehensä liiketoimia ja antoi samppanjatalonsa tuotteelle keltaisen, yhä käytössä olevan etiketin. Hänen yrityksessään kehitettiin myös puinen teline nimeltään pupitre, jossa pulloja käännettiin ja kallistettiin niin, että saatiin sakka laskeutumaan pullon kaulaan. Kun korkki avattiin paine työnsi sakan pois. Vajaus täytettiin viinistä, sokerista ja brandystä tehdyllä seoksella ja suljettiin uudella korkilla.
1800-luvun alkupuolella suuri ongelma ja jopa hengenvaara syntyi räjähtelevistä pulloista, koska hiivan määrää ja vaikutusta ei tunnettu kunnolla. Oli vuosia kun lähes koko sato tuhoutui tämän seurauksena. Vuonna 1836 keksittiin tapa mitata viinin sokeripitoisuus ja se vähensi pitkällä ajanjaksolla pullojen rikkoutumisen murto-osaan.
1800-luvun puolivälissä opittiin myös, asiakkaiden toiveesta, vähentämään sokerin määrää juomassa, näin syntyi kuiva samppanja jonka alkuperäisiä tuotemerkkejä on mm. Pommery Brut.
Voimakkaasti teollistuneen Euroopan historiassa elettiin suhteelliseen rauhaisaa vaihetta ennen ensimmäistä maailmansotaa vuosisadanvaihteessa 1800/1900-luku. Aikaa kutsutaan nimellä ”Belle Epoque ” ja silloin samppanjan suosio kohosi niin suureksi, että vuonna 1910 ja sitä tuotettiin noin 40 miljoonaa pulloa. Samoihin aikoihin viinikirva ryhtyi tekemään tuhojaan viiniviljelmillä. Ranskan hallitus puuttui tilanteeseen ja asetti maantieteellisiä rajoituksia. Ne johtivat vuonna 1911 viljelijöiden protesteihin ja nk. samppanjamellakoihin. Tilanne oli eskaloitua jopa sisällissodaksi. Siitä syntyi kuitenkin viljelijöiden ja kauppiaiden neuvottelukunta, joka on yhä olemassa.
Maailmansotien jälkeen talouden elpyessä 1950-luvun loppupuolella tuotantomäärät kohosivat 40 miljoonan pullon vuodessa. 100 miljoonan pullon rajapyykki ylitettiin vuonna 1971 ja 200 miljoonan pullon rajapyykki vuonna 1986. Vuonna 2007 tehtiin kaikkien aikojen myyntiennätys, jolloin tuotettiin 338,7 miljoonaa pulloa samppanjaa.
Vanhin todistetusti juomakelpoinen samppanjapullo avattiin vuonna 2009. Kyseessä oli vuonna 1825 valmistettu pullo Perrier-Jouët samppanjaa.
Myös Suomi pääsi tämän legendaarisen juoman historiaan heinäkuussa 2010, kun Ahvenanmaan edustalta löytyi vuoden 1800-1830 paikkeilla haaksirikkoutuneen alukseen hylystä 168 pulloa vielä tarkemmin päivittämätöntä pulloa samppanjaa. Ne ovat ilmeisesti alkuperältään Veuve Clicquotin, Juglarin ja Heidsieckin valmistamia. Voi kuitenkin mennä vuosia ennen kuin tämä lasti on tieteellisesti ajoitettu ja kaikki pullot voitu varmistaa tietyn valmistajan tuotteiksi.
Nykyään normaalikokoinen pullo sisältää 750 millilitraa ja magnumpullo 1,5 litraa juomaa. Samppanjan ihanteellinen tarjoilulämpötila on 5-9 astetta, jolloin poreilu ja maku ovat voimakkaimmillaan.. Pullo kannattaa asettaa kallelleen jääkylpyyn noin puoli tuntia ennen tarjoilua, jotta kuplat tasaantuvat ja korkin voi avata niin, että mahdollisimman vähän juomaa läikkyy. Lasin voi valita mielensä mukaan, mutta on hyvä tietää että:
Samppanja tarjoillaan useimmiten korkeasta huilumaisesta lasista (flûte à champagne), joka antaa juoman kuplille visuaalisen tehosteen ja parantaa makukokemusta vähentämällä ilman vaikutusta juomaan. Tämä malli oli käytössä jo 1700-luvulla ja kehittyi nykyiseen muotoonsa ja yleistyi 1800-luvulla.
1830-luvulla syntyi matala ja levä lasimalli (coupé), joka mm. helpotti juoman tarjoilua suurelle seurueelle. Väitetään, että malli on syntynyt Marie Antoinetten rinnasta?! Matalan ja leveän lasin muotoilu on perinteisesti vedonnut englantilaisiin ja amerikkalaisiin. Se on myös vedonnut venäläisiin, mutta eri syystä. He ovat pitäneet tärkeänä, että lasiin mahtuu suurempi määrä juomaa. Lisäksi he ovat nauttineet samppanjaa ruokajuomana, jolloin korkea lasi on ollut lasien rivistössä epäkäytännöllinen. Venäläiset lasit voivat myös olla muista poiketen värillisiä.
Alan asiantuntijat pitävät matalan lasin heikkoina puolina sitä, että kuplat ja aromi eivät pääse oikeuksiinsa.
Kohottakaamme monta maljaa samppanjaa satavuotisen itsenäisen Suomen kunniaksi!
Lähteitä:
Sinivirta, Jukka; Elämäniloa ja samppanjaa, Keuruu 1999
Talouselämä 21.5.2015 – Suomalaisten samppanja-löytö ihmetyttää
BBC NEWS Online 20 march 2009, worlds oldest champagne opened
WWW.MARIAEKMANKOLARI.COM 